Luin muutama vuosi sitten ukrainalaisen Andrei Kurkovin romaanin Kuolema ja pingviini. Siinä virkaheitto kirjailija ystävystyi sattuman oikusta pingviiniin. Tämä toi yllättävää sisältöä elämään ja auttoi luomaan suhteita ihmisiin.
Jotain samanlaista odotin elokuvalta Minä ja pingviini. Lupaavasti elokuvan oli ohjannut Peter Cattaneo, joka muistetaan brittikomediaklassikosta Housut pois. Tarina vieläpä perustuu tositapahtumiin.
Leipääntynyt opettaja Tom Michell (Steve Coogan) aloittaa työt argentiinalaisessa eliittikoulussa 1970-luvulla. Reissulla Uruguayssa vastaan osuu öljyn tahrima patagonianpingviini, jonka Michell pelastaa hurmatakseen yhden yön tuttavuuden.
Nimekseen pingviini saa Juan Salvador, joka on Lokki Joonatanin espanjankielinen nimi. Filosofinen erikoislintu on siis kyseessä.
Coogan aika lailla kannattelee elokuvaa kyynikkona, joka hiljalleen löytää mielekkyyden elämäänsä, sen pingviinin avustuksella tietenkin.
Jonathan Pryce on suvereeni ja moni-ilmeinen näyttelijä, mutta keikarimaisen ja varovaisen rehtorin hahmo ei tarjoa paljon liikkumatilaa.
Koulun henkilökunnasta kiinnostavammiksi nousevat taloudenhoitaja María (Vivian El Jaber) ja tämän lapsenlapsi Sofía (Alfonsina Carrocio). Näiden kohtalon kautta Michell ja koko koulu joutuvat kohtaamaan Argentiinan sotilasjuntan kauheudet.
Suomalaisopettajaa esittää ruotsalainen Björn Gustafsson. Tapio on ylenpalttisen rupatteleva ja sosiaalinen, mikä tuntuu pikemminkin huonolta käsikirjoittamiselta kuin hauskalta stereotypian rikkomiselta.
Michellissä on aika lailla valkoisen pelastajan vikaa, kun hän nousee hiljalleen puolustamaan demokratiaa ja innostaa vastahankaiset koulupojat englantilaisesta kirjallisuudesta kuin Kuolleiden runoilijoiden seurassa ikään.
Idea ihmisen hoiviin otetusta villieläimestä, joka sulattaa kaikkien sydämet, on vanhentunut huonosti.
Taannoinen The Holdovers oli loistava sisäoppilaitoselokuva. Minä ja pingviini on melkoisen sentimentaalinen ja hampaaton.
Tositapahtumathan ovat usein liian epäuskottavia toimiakseen fiktiona. Se on tämänkin tarinan ongelma: pingviinikaveri on liian sadunomainen. Lisäksi elokuvan lämminhenkiset sävyt eivät asetu luontevasti samaan kokonaisuuteen suurten yhteiskunnallisten ongelmien kanssa.
Ehkä pitäisi lukea Michellin alkuperäinen muistelma. Tai kerrata Kurkovin absurdi romaani.
