“Kell’ onni on, se onnen kätkekööt” kuuluu Eino Leinon Laulu onnesta -runossa, jossa onnea kuvataan yksityisenä pääomana, joka pitää peittää muiden katseilta. Ikään kuin kateelliset odottaisivat hetkeä, jolloin toisen onnen voi riistää, kun se alkaa loistamaan liian kirkkaasti auringon kellastamien pellavaverhojen läpi.

Runo on uponnut lyyrisen lehtimiehen muiden tekstien tapaan vahvasti suomalaisiin. Se mainitaan yhä monissa puheissa ja keski-ikäisten ruusuilla koristelluissa onnittelukorteissa, joissa ikä on kirjailtu kultaisella kohokuviolla. Runosta on tullut suomalaisuuden motto, joka repii Suomea lähemmäksi länsimaista yksilökeskeisyyttä, jossa yhteistä etua jopa ylenkatsotaan. Emme miellä onnea asiana, jota voimme jakaa muiden kanssa. Asiana, mistä muut voivat inspiroitua.