Me luimme ääneen joka ikinen ilta. Kirjan sai aina valita itse, ja muutenkin oli lupa olla niin mukavasti kuin tahtoi.
Vuosien toiston jälkeen siitä piti tulla rutiini. Ja tulihan siitä – niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti. Kun tuli aika lukea itse, kaikki lässähti kovin äkkiä.
Vaan onneksi oli Aku Ankkoja. Nehän kelpaavat kaikille!
Lukutaidon ja rikkaan kielen nimissä niitä sai tuoda aamu- ja iltapalapöytään. Tein kestotilauksen, mielessäni ainakin kymmeneksi vuodeksi.
Olihan niistä hyötyä useamman vuoden, mutta lopulta huomasin siirteleväni avaamattomia lehtiä pöydältä toiselle siinä toivossa, että joku niihin tarttuisi.
Viimein päätin, että lukutaito on niin tärkeä, että olen valmis siitä maksamaan.
Kymppi per kirja oli kahdeksanvuotiaalle tarpeeksi houkutteleva lomatarjous. Kaupan päälle sitouduin ostamaan kaikki ne harvat kirjat, joita haluttiin niin kovasti, että ne luvattiin lukea alusta loppuun.
Kyllä se teki kipeää pulittaa lähes 30 euroa youtubettajan nimissä painetusta lipareesta, mutta olihan se kirja sentään. Jotta investoinnille saatiin enemmän käyttökertoja, luin sen itsekin. Siihen meni ehkä kaksikymmentä minuuttia.
Panostukset kannattivat, ja kannustankin avarakatseisuuteen siinä, mitä ikinä jälkikasvu haluaakin lukea. Olkoon se vaikka Kiira Korven runokirja.
Jäljelle jäi vielä lukutaidon ylläpitäminen ja kehittäminen.
Lehtimainoksen äärellä lupasin, että tuostakin saa valita minkä haluaa. Ne sanat jouduin kyllä perumaan, kun asiakkaan mielestä kiinnostavin oli Alibi. Tilasin muita lehtiä ja tähän mennessä olen perunut ne kaikki.
Lopulta tuudittauduin siihen, että Suomessa sentään elokuvat tekstitetään. Tämä lukutaitounelmani romuttui siihen, kun alakoululainen mainitsi sivumennen, ettei hän lue tekstityksiä, vaan kuuntelee kaiken englanniksi.
Kaikkien kielellisten kasvatusponnistelujeni aikana kehitys kehittyi kohti äänikirjoja. Kirjallisuuden arvostuksen nimissä lasten älypuhelimeen ladattiinkin äänikirjasovellukset pikimmiten.
Ja kas, hetkessä olin ulkona pelistä – kaikin tavoin vanhentuneena. Ensinnäkään tekniikka ei viehätä minua lainkaan. En ole tähän päivään mennessä kuunnellut yhtään äänikirjaa.
Toisekseen aiheet pääsivät yllättämään. Luulin, että hassunhauska huumori kiinnostaa nuorisoa läpi aikojen. Niinpä katsoin osattomana sivusta, kun muut kävivät kiinni kauhuun, fantasiaan ja dystopiaan.
Kaappiin kätketty äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan tutkintotodistukseni kannusti minua kaiken tämänkin keskellä.
Vaikka tekstiä ei lukisi itse, äänikirjat tarjoavat kustantamojen ohjaimissa syntynyttä harkittua ja eloisaa kieltä. Kaikki se sataa äidinkielisen tunneilmaisun laariin. Paitsi että he kuuntelevat niitä englanniksi.