Uutisissa on puhututtanut opetus- ja kulttuurimisteriön työryhmän ehdotus, jossa väläytellään uskonnonopetuksen sijaan yhteisestä katsomusaineesta. Loppuuko uskonnonopetus, miten käy pyhävapaille, jotka liittyvät meidän kristinuskoomme?
Kyse on peruskoulun opetussuunnitelmasta ja peruskoulun päätehtävistä. Jokaiselle koululaiselle pitää taata perusasiat elämässä selviytymiseen. Kuuluuko siihen tunnustuksellinen uskonnonopetus? Mihin kaikkeen uskonnonopetuksen katoaminen lukujärjestyksistä vaikuttaisi?
Nyt kouluissa on erikseen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus. Työryhmä ehdottaa, että näistä siirryttäisiin yhteiseen katsomusaineeseen.
Selvityksen syynä on muun muassa se, että koululaisten määrä vähenee Suomessa noin kymmenen vuoden päästä melkein sadalla tuhannella. Se on hirvittävä määrä. Samaan aikaan eri uskontokuntiin kuuluvien perheiden määrä kasvaa. Lisäksi ns. maallistuminen on kasvanut samaan aikaan kun homogeeninen eli kaikille yhteinen maailmankatsomus on muuttunut heterogeeniseen suuntaan. Yhden yhteisen uskonnon, meidän kulttuuriin kuuluvan luterilaisen kristinuskon opetusta ei enää pidetä ainoana maailmankuvana.
Ministeriön ehdotus herättää tunteita ja kysymyksiä. Olemme juuri päässeet eteenpäin Suvivirsi-keskustelusta, kun nyt esitetään uskonnonopetuksen poistoa peruskoulusta.
Fakta on se, että varsinkin etelän kouluissa koulujen pitää järjestää kaikille eri uskontokuntien koululaisille omaa opetusta ja/tai elämänkatsomuksen opetusta. Tämä on rahakysymys. Voi kysyä, onko veronmaksajien tehtävä kustantaa eri uskontokuntien opetusta mukaanlukien Suomen evankelisen kirkon uskonnollista sanomaa. Kenen tehtävä on huolehtia meidän perinteeseen kuuluvan uskonnonopetuksen? Onko se koululaitoksen vai seurakuntien tehtävä?
Yksi yhteinen elämänkatsomusoppi sisältäen maailman kaikkien uskontojen opettamisen peruskoulussa säästää kustannuksia. Nyt rehtorit ovat tuntijakoresurssiensa kanssa helisemässä monissa kouluissa. Tämä trendi on tulossa myös meille pohjoisen kouluihin.
Paljon puhutaan kotien tehtävästä yhteistyössä koulun kanssa. Jos uudistus menisi läpi, vastuu siirtyisi perheille. Jokainen perhe huolehtii uskonnonopetuksesta ja siihen liittyvästä kasvatuksesta, perinteistä ja historian helminauhasta menneestä nykyaikaan.
Vastuu siirtyisi myös asian ammattilaisille eli seurakunnille. Varsinkin pohjoisessa rippikoulun suorittaneiden määrä lähentelee 100 prosenttia (mm. Tornion seurakunta).
Olisiko aika tiivistää koulujen, perheiden ja seurakuntien yhteistyötä? Voisihan käydä niin, että mahdollinen opetussuunnitelmamuutos lähentää luonnostaan seurakuntien ja perheiden yhteistyötä. Seurakunnilla on ainakin toistaiseksi resurssia huolehtia lasten ja nuorten uskonnollisen kasvatuksen järjestämisestä. Jo nyt meillä on erittäin hyvä lapsi- ja nuorisotyö seurakunnilla.
Luulenpa, että kiinnostus seurakuntiin ja sen kautta jäsenten liittyminen luterilaisen tai jonkun muun seurakunnan piiriin lisääntyisi, kun painopiste ja vastuu siirtyy koululta muualle.
Peruskoulun tehtäviä on paljon. Pahoinvointi on lisääntynyt nuorten ja lasten keskuudessa. Koulua ei jakseta käydä. Kouluissa on järjestyshäiriöitä. Mitä jos annamme uskonnonopetuksen takaisin perheille ja seurakunnille?