On minun, yhteiskunnan ja myös ympäristön onni, että auton pysäköinti Rovaniemen keskustassa on arkisin sekä vaivalloista että kallista.
Jos nimittäin vapaita parkkiruutuja olisi tarjolla mielin määrin ja vieläpä maksutta, kulkisin todennäköisesti töihin joka päivä autolla. Nyt teen niin vain silloin, kun perheen logistiset tarpeet sitä vaativat. Kaikkina muina päivinä pyöräilen.
Työmatkapyöräily koituu minun onnekseni, koska sen ansiosta saan kiireen keskellä edes pienen annoksen päivittäistä liikuntaa. Pakollinen pyrähdys kotoa päiväkodin kautta konttorille ja takaisin pitää pään ja kropan hereillä.
Yhteiskunta kiittää, koska säännöllinen liikunta todennäköisesti auttaa minua jaksamaan työelämässä pidempään. Työnantajakaan tuskin panee pahakseen, jos potentiaalinen selkävaiva pysyy liikkumalla kurissa.
Ja ympäristölle polkupyörä on tunnetusti ystävä.
Tämä kaikki hyvä poikii siis viime kädessä siitä, ettei Rovaniemen keskustaa ole kaavoitettu täyteen maksuttomia parkkipaikkoja. Syyt ratkaisuun saattavat olla aivan muut kuin arkiliikuntaan kannustaminen, mutta minun kohdallani homma toimii näin.
Hallitustunnustelija Petteri Orpo (kok.) kasaa paraikaa uutta hallitusta, ja pian edessä on hallitusohjelman kirjoittaminen. Tunnustelujen pohjaksi Orpo esitti eduskuntaryhmille liudan kysymyksiä, joista yksi koski liikuntaa: Miten tukisitte liikunnallisen elämäntavan yleistymistä?
Puolueiden vastauksista näkyy, ettei kysymyksen painoarvoa ole rankattu kovin korkealle – vaikka syytä olisi. Tutkimusten mukaan vain noin kolmannes lapsista ja neljännes aikuisista täyttää liikkumissuositukset.
UKK-instituutin arvion mukaan liikkumattomuuden kustannukset yhteiskunnalle ovat yli kolme miljardia euroa vuodessa. Summa on peräti puolet siitä paljon puhutusta julkisen talouden sopeutustarpeesta, joka hallitsi vaalikeskusteluja.
Useimmat puolueet vastasivat Orpon liikuntakysymykseen jotakin ylimalkaista arkiliikunnan tärkeydestä ja matalan kynnyksen harrastusmahdollisuuksista. Jotkut sentään ehdottivat konkreettisia toimia, kuten liikuntareseptiä ja lasten harrastusseteliä.
Positiivista on, että puolueissa kuitenkin tunnistetaan liikkumattomuuden merkitys kansanterveydelle ja myös -taloudelle. Varsinaisessa hallitusohjelmassa on päästävä tilanteen toteamista pidemmälle.
Oma työmatkapyöräilyesimerkkini osoittaa, että halutessaan yhteiskunnalla on kyllä keinoja kannustaa ja ohjata liikunnan lisäämiseen. Kaavoituksesta päättää kunta, mutta esimerkiksi verotuksesta valtio. Tarvitaan porkkanoita mutta toisinaan myös keppiä.
Sillä juuri niin laiska ihminen on – tai minä ainakin – että vain harvoja hyviä ja hyödyllisiä asioita tulee tehtyä ilman kunnon houkutinta tai pientä pakkoa.
Kirjoittaja on toimittaja.