Elo­ku­va-ar­vio: Suosio ei haavoja paranna – Jo­pe-do­ku­ment­ti on pu­hut­te­le­va lä­hi­ku­va ar­mot­to­mas­ti koh­del­lus­ta koo­mi­kos­ta

Jope Ruonansuu puhui avoimesti koulussa kokemastaan väkivallasta. Marko Tallin dokumentti kuvaa ansiokkaan monipuolisesti Jopen elämän saavutuksia ja vastoinkäymisiä.

Kuva: Yellow Film

Huomasin Jope ite -julisteen piilokuvan vasta näytöksen päätyttyä. Koomikon korskean profiilin selkäpuolella hiukset muodostavat suruunsa käpertyneen hahmon.

Jope Ruonansuusta (1964–2020) kertovan elokuvan on ohjannut Marko Talli, joka teki tämän kanssa monet vuodet yhteistyötä niin tuottajana kuin ohjaajanakin.

Yhteinen historia monilahjakkaan muusikon, imitaattorin ja näyttelijän kanssa tuntuu olleen suuri etu. Näkökulmien painotus on onnistunut, ja dokumentti luo koskettavan kuvan kipeistäkin asioista.

Ei kansansuosikkien varjopuolista ole toki ennenkään vaiettu. Kertomuksiin suurista viihdyttäjistä ovat sopineet päihde-, talous- ja ihmissuhdehuolet.

Sen sijaan kouluväkivalta ja kehohäpeä ovat olleet vaietumpia aiheita etenkin poikien ja miesten kohdalla.

Vuosien väkivalta on nähty vähäpätöisenä hevosenleikkinä ja uhriksi joutuminen heikkoutena. Jatkuva vitsailu painosta ei saisi satuttaa – vitsaileehan se siitä itsekin.

Juuri Jopesta kertova dokumentti voi avata tärkeällä tavalla näitä teemoja niille, joita Iida Rauman Hävitys-romaani tai Raisa Omaheimon läskiaktivismi eivät kosketa.

Kemiläisille kuvaus kaupungin elämänmenosta on varmasti erityisen antoisa. Mutta elokuva avaa hienosti laajemmankin näkymän lama-Suomeen ja viihteen kenttään vuosituhannen vaihteessa.

Kerran saavutettua suosiota oli mahdotonta paeta. Pellenkaavussa oli vaikea toteuttaa vakavampia projekteja.

Talli rakentaa tasapainoisen kokonaisuuden moninaisista aineksista: perhealbumeista, kaitafilmeistä, televisiotallenteista. Haastattelut pääsevät lähelle Ruonansuun perheenjäseniä, omaisia ja työtovereita.

Ajoittain jälki tuntuu melkein ylityöstetyltä. Ilman animaatioitakin olisi pärjätty. Arkistomateriaaliin on lisätty tarpeetonta jälkiäänitystä ja visuaalisia efektejä.

Sisältöä olisi voinut rajata tiukemmin, mutta vaikea sanoa, mistä kohtaa. Melkein kaikki on kiinnostavaa, ja kerrottavaa riittäisi vaikka sarjaksi saakka.

Toivottavasti kukaan ei sivuuta elokuvaa siksi, ettei pidä Jopen huumorista. En pitänyt pahemmin itsekään, vaikka imitaatiotaidot hämmästyttivätkin. Moni vitsi on kestänyt huonosti aikaa.

Mutta Jope ite on valaiseva ja tunteisiin käyvä elämys, muotokuva eräästä rautaisesta ammattilaisesta ja traumojen vahingoittamasta ihmisestä.