Moni luonnonystävä karsastaa puulajien monokulttuuria, mikä tarkoittaa esimerkiksi pelkkää istutusmäntyä puskevaa, tylsää ja äänetöntä metsikköä.
Yhä harvempi ihminen pääsee nauttimaan elämää sykkivistä, vanhoista metsistä, joissa on eri-ikäistä puustoa ja puiden lajikirjoa. Paljolti tällainen puute johtuu siitä, ettei vanhoja metsiä enää ole – ei ainakaan ”sopivan matkan päässä.”
Meri-Lapin metsistä on sadan vuoden aikana viety sellukattiloihin ja sahojen tarpeisiin valtava puumäärä – autojen kyydissä on tehtaille matkannut monta puusukupolvea. Metsätyökoneiden äänet raikuvat metsissä edelleen. Toki metsät ovat tuoneet työtä ja toimeentuloa tuhansille, mutta luonto on vääjäämättä ollut häviävänä osapuolena – kiihtyvä luontokato on tosiasia.
Linnut ovat metsäluonnon muutosten ilmentäjinä hyviä indikaattoreita. Lintukantojen muutoksia on jo monen vuosikymmenen ajan seurattu tuhansien lintuharrastajien voimin. Kesäisin on toteutettu miltei koko maan alueella vakiolinjalaskentoja, ja talvilintulaskennat ovat jatkuneet pitkään. Näiden lisäksi on tehty tiettyihin elinympäristöihin, lajiryhmiin tai alueisiin liittyviä seurantoja. Näitä on pääosin koordinoinut Luonnontieteellinen keskusmuseo yhteistyössä BirdLifen ja lintuyhdistysten kanssa.
Hyvä esimerkki onnistuneesta suojelutyöstä on valkoselkätikan selviytymistarina. Koskematonta metsämaastoa vaativa valkoselkätikka ei löytänyt takavuosina tarvitsemiaan elinalueita - lajin totaalinen häviö uhkasi. Vuonna 1994 Suomessa todettiin vain 11 paria.
Onneksi lintuharrastajat tulivat hätiin, ja lajille elintärkeitä pesimämetsiä saatiin suojelun piiriin. Hienoa oli myös se, että Suomen kanta sai täydennystä Venäjältä. Havainnot lisääntyivät myös Meri-Lapissa. Vuoden 2020 inventoinneissa Suomesta löytyi yli 300 reviiriä. Linnut-vuosikirja 2024 mukaan maamme kanta voi olla jo 800 paria.
Yksi suomalaisen metsäluonnon tunnetuimmista symboleista on metso, joka on innoittanut taiteilijoita ja luontokuvaajia – lintututkijoista puhumattakaan. Metso ei vielä ole uhanalaisten lajien listalla, vaikka sen kanta on pudonnut reippaasti alle puoleen 1960 luvun jälkeen (Linnuston tila Suomessa, BirdLifen julkaisu 2021). Metso on vanhojen havumetsien laji – niiden hupeneminen heijastuu myös metsokantoihin.
Onko toivo luontokadon pysäyttämisessä menetetty? Saadaanko vanhojen metsien häviämisessä jarrut pohjaan? Tuoreessa Suomen Luonto-lehdessä kolme asiantuntijaa pohti metsiemme tulevaisuutta. Suomen ympäristökeskuksen tutkimusprofessori Panu Halme nojaa mietteissään EU:n ennallistamisasetukseen:
– Jos asetusta noudatetaan rehellisesti, luontokadon pysäyttäminen onnistuu. Johtoajatus on, että Euroopan luonto pitää palauttaa hyvään tilaan. Laki tuo valtavasti toivoa. Tietenkin toteutuminen vaatii merkittäviä politiikkatoimia, Halme sanoo.
Halme näkee toivon valoa myös siinä, että meillä kaupunkien metsäpolitiikka muuttuu hyvään suuntaan. Esimerkiksi Jyväskylä on suojellut jo 18 prosenttia metsistään. Hän kehuu myös Turun metsäpolitiikkaa suojeluystävälliseksi.
Ilmakehätieteiden keskuksen apulaisprofessori Anna Lintunen asettaa toivonsa metsitysohjelmiin – esimerkiksi vähäpuustoisessa Tanskassa suunnitellaan metsitettäväksi peräti 250000 hehtaaria maatalousmaata.
– Tärkeintä on hillitä kasvihuonekaasupäästöjä. Ne ovat jo laskeneet 2000-luvun aikana Suomessa. Maapallon metsäkato on pienentynyt 1990-lukuun verrattuna kolmanneksen, eli suunta on oikea, vaikka hävitystahti on edelleen karmea, Lintunen muistuttaa.
Turun yliopiston maantieteen professori Jukka Käyhkö luottaa lapsiin ja nuoriin, joiden käsissä ympäristökysymysten ratkaisut tulevaisuudessa ovat. Hän viittaa laadittuun uuteen Peruskoulun tulevaisuustyö-raporttiin, jossa keskiöön asetettiin ekologiset kestävyyskysymykset ja toivo.
– Tämä tavoite on mielestäni tärkeää, koska arvot ja asenteet kehittyvät jo peruskouluaikana. Suomi on jo sosiaalisessa kestävyydessään globaalisti esimerkkimaa. Toivon, että se on sellainen myös ekologisessa kestävyydessä. Monien kaupunkiemme tavoitteena on kehitys, joka huomioi laajasti ympäristökysymykset, Käyhkö painottaa.
Meri-Lapin takametsien vanhojen metsäsaarekkeiden hakkuu jo paljon ennen 2000-luvun alkua on ollut lintututkimuksiaan tekeville harrastajille ja tutkijoillekin murheen aihe jokaisella reissulla. Oulussa nykyään asuva DI Pekka Adolfsen oli Xenuksen kantavia voimia Meri-Lapin vanhojen petolintumetsien tutkimuksissa 70–90 -luvuilla. ”Koivuojan hiirihaukan pesäpuu ja tarkemmin sanottuna koko upea mahtavien vanhojen petäjien metsä oli siirtynyt koko muun metsikön kanssa tienvierustan valtavaan pöllipinoon”, Pekka soitteli järkyttyneenä minulle lintukuvausreissultaan palattuaan jokunen vuosi sitten.