Tänä keväänä 142 000 haki korkeakouluihin opiskelemaan, mikä on jopa 4 000 henkilöä enemmän kuin viime vuoden yhteishaussa.
Omassa tuttavapiirissäni ikäiseni, eli alle 30-vuotiaat hakivat myös kouluun, tai oikeastaan he tahtovat vaihtaa alaa. Vain muutama vuosi sitten he valmistuivat korkeakoulusta. Tuo hetki valmistumisen ja tämän päivän välissä sai heidät varmoiksi siitä, ettei oman alan tilanne parane eikä elämässä kannata kärsiä yhtään työvuoroa enempää.
”Se kaatuu. Ehkä sitten ymmärretään, miten tärkeitä sairaanhoitajat oikeasti ovat”, sairaanhoitajaystäväni sanoi, kun keskustelimme suomalaisesta terveydenhuollosta.
Hän ei ole ainoa näin kokeva. Suomen terveydenhuollosta puuttuu nyt 16 600 sairaanhoitajaa. Kaksi vuotta sitten lukema oli 8 000.
En ole sairaanhoitaja, mutta olen vuosia seurannut arkea, jossa hoitajat elävät. En ihmettele hetkeäkään, mistä hoitajapula johtuu.
Sairaanhoitajan työstä maksetaan liian vähän siihen nähden, miten raskasta työ on. Miten paljon vastuuta hoitajilla on. Miten paljon he venyvät. Miten paljon he osaavat. Miten paljon he kannattelevat.
Silti heistä monet tekevät työtään tahdosta auttaa ja intohimosta, olivat he sitten palvelutalossa tai leikkaussalissa, päivystyksessä tai osastolla. Tuota tunnetta hyväksikäytetään, kun hoitajia anellaan kerta toisensa jälkeen töihin tai jatkamaan vuoroaan.
Työstä pitäisi rahan lisäksi palkita ajalla. Monien vapaa-aika kuluu vuorotöistä palautumiseen ja uuteen vuoroon valmistautumiseen. Silloin, kun pystyisi nähdä kavereita tai harrastaa, muut ovat töissä ja vain harvoja ryhmäharrastuksia tai kursseja järjestetään sellaiseen aikaan, että vuorotyöläinen niihin ehtisi.
Hoitajien työyhteisöt voivat olla ihania, mutta johto tuntuu poikkeuksetta etäiseltä, eikä pomojen ymmärrys yllä hoitajien työarkeen asti. Potilaita ei aina ehditä kohtaamaan kunnolla tai hoitamaan sillä ammattitaidolla, jolla tahtoisi.
Monelle yhtälö on kestämätön.
Ystäväni ennuste terveydenhuollon kaatumisesta voi osua oikeaan. Korona vei voimat. Sote-uudistus ei ainakaan toistaiseksi ole tuonut parannuksia. Niin sanottu pakkolaki eli potilasturvalaki imi viimeisetkin motivaation rippeet.
Voimistuva puhe valtion talouden tasapainottamisesta ei lupaa panostuksia terveydenhuoltoon, ei liioin puhe työperäisen maahanmuuton suitsimesestakaan.
Aluehallintovirasto antoi Rovaniemen kaupungille viime vuonna huomautuksen perusterveydenhuollosta ja vakavan huomautuksen suun terveydenhuollosta. Hoitoon pääsyä on laiminlyöty eikä hoitoa ole riittävästi saatavilla. Avin saamien yhteydenottojen perusteella puutteita on yhä (UR 20.4.2023).
Hoitajien viesti tilanteen kohentamiseksi on ollut johdonmukainen: tarvitaan lisää palkkaa ja resursseja.
Neuvotellut palkankorotukset vastasivat osin viestiin, mutta pahoin pelkään, että dominopalikat ovat jo alkaneet kaatua. Aika näyttää, onko korotuksista ja kertakorvauksista lääkkeeksi suomalaisen terveydenhoitoalan kriisiin.