Hakiko Suomi Nato-jäsenyyttä liian myöhään? Oliko Nato-optiosta puhuminen päättäjillemme lopulta vain keino vastustaa jäsenyyttä? Miten Suomelle olisi käynyt, jos Venäjä olisi onnistunut kaatamaan Kiovan hallituksen?
Helsingin Sanomien artikkeli ("Vaaran vuodet", 4.6.) Suomen Nato-matkasta on herättänyt kysymyksiä, joihin vastaamiseen ei liity enää sellaisia jännitteitä kuin suomettuneisuuden aikana. Eikä nyt puhuta Kekkosen ajasta, vaan lähihistoriasta.
Kyseisen ajan voidaan katsoa päättyneen helmikuussa 2022, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kansan enemmistö kääntyi Naton kannattajaksi ja siihen asti Natoa kiivaasti vastustaneet päättäjät joutuivat seuraamaan perässä. Tästä käynnistyi prosessi, joka teki Suomesta alle vuodessa Nato-maan.
HS:n haastattelemien ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajien mukaan Sauli Niinistön koettiin suhtautuneen kriittisesti sekä Natoon että Yhdysvaltoihin ja jarruttaneen suhteita niihin. Presidentti näki tärkeäksi pitää yllä henkilökohtaista suhdetta Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin senkin jälkeen, kun Venäjä valloitti Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan 2014.
Niinistö on torjunut kritiikin ja todennut toimineensa "huolellisesti ja perustellulla varovaisuudella".
Nyt tiedetään, että Suomi pelasi uhkarohkeaa peliä, missä olisi voinut käydä huonosti. Jos Ukraina olisi antautunut, Suomen Nato-jäsenyys olisi todennäköisesti estynyt. Voimansa tunnossa Putin ei olisi sitä hyväksynyt, vaan tehnyt kaikkensa estääkseen sen – jopa hyökkäyksellä.
Naton vastustaminen oli Suomen virallinen linja niin pitkään, että siitä tuli tapa. Koska kansa oli jäsenyyttä vastaan, poliitikkojenkin oli helppo olla. Harvat kannattajatkin tapasivat vaieta, koska asialla elämöinti olisi vienyt ääniä – leimattiinhan Nato-myönteiset vääräuskoisiksi Nato-haukoiksi jopa maan poliittisen johdon toimesta.
Nyt moinen vaientaminen tuntuu oudolta. Edes Krimin valtaus ei muuttanut maan tapaa, vaikka koko maailma näki viimeistään tuolloin Putinin pahuuden. Venäjää johti patologinen valehtelija ja arvaamaton tyranni, joka ei epäröinyt tappaa saavuttaakseen unelmansa Suur-Venäjästä.
Vastuu tekee varovaiseksi. Silti on helppo nähdä, että tässä mentiin liian pitkälle. Natoon olisi pitänyt hakeutua aiemmin olkoonkin, että kansa oli sitä vastaan. Sekin on hyvä muistaa, että päätökset on tehtävä aina siinä ajassa ja niillä tiedoilla.
Vaikka jälkiviisastelua pidetään imelimpänä viisastelun lajina, se on tällä kertaa tarpeen. Lähihistoriaa on tongittava, jotta virheet havaitaan ja niistä voidaan oppia. Sitä paitsi virallisen totuuden haastaminen on terveellä tavalla raikasta. Vaikenemisen aika on toivottavasti tältäkin osin lopullisesti ohi.
P.S.
Suomen ex-Moskovan-suurlähettiläs Hannu Himanen uskoo, että Suomen Nato-optio oli pelkkä kaapu, jonka todellinen funktio oli Nato-jäsenyyden vastustaminen. "Sitä käytettiin niin, että meillä on mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä, mutta ei juuri nyt", hän kuvailee (HS 5.6.). Sopivaa aikaa natottumiselle ei tuntunut löytyvän koskaan, koska sopivaa aikaa ei ollut – ja Naton vastustamisen elämäntehtäväkseen ottaneet päättäjät tiesivät tämän. Vasta nyt tiedetään, kuinka lähelle täystuhoa näin ajatelleet päättäjät Suomen veivät.