Venäjän hyökkäys Ukrainaan avasi päättäjiemme silmät näkemään itänaapurimme arvaamattomuus ja se, ettei idän ikuinen uhka ollut kadonnut teatraalisina "ystävyyden, yhteistyön ja avunannon" vuosina mihinkään. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomi on nyt Ukrainaa sotilaallisesti tukeva Naton täysjäsen, joka etsii turvaa ja huoltovarmuutta lännen suunnalta.
Epävarmat ajat ovat nostaneet Puolustusvoimat asemaan, missä poliittiset päättäjät kuuntelevat sen vaatimuksia herkällä korvalla. Velkaantuva valtio ei ole kitsastellut, kun armeija on esitellyt hallitukselle aseostolistojaan. Sotilaalliseen puolustukseen käytettävät summat ovat nousseet uudelle tasolle.
Sen sijaan huoltovarmuuspuolella vastaavaa avokätisyyttä ei ole ollut havaittavissa – Puolustusvoimien toiveista huolimatta.
Hallitusohjelman mukaan hallituksen tavoitteena on "turvata Suomen huoltovarmuus, kilpailukyky, ihmisten ja tavaroiden liikkuvuus sekä sotilaallinen liikkuvuus". Tässä on vielä runsaasti tekemistä.
Yli 90 prosenttia Suomen viennistä ja tuonnista kulkee Itämeren kautta, mikä tietää kriisitilanteessa suuria ongelmia. Tiedossa on ollut jo kauan, että Suomi tarvitsee varayhteyden Pohjois-Ruotsin ja -Norjan kautta Atlantille. Kyseiselle ratayhteydelle on käyttöä, jos Venäjä alkaa häiritä Itämeren rahtiliikennettä. Silti niin kutsuttu Jäämeren rata ei ole edennyt käytännössä lainkaan.
Orpon hallituksen rataintressit ovat keskittyneet Helsinki–Turku-rataan, joka ei edistä huoltovarmuuttamme mitenkään. "Tunnin junaa" on vaikea perustella muillakaan syillä. Tämä on huomattu EU:ssakin, mistä ei irronnut rahaa hankkeelle. Silti hallitus pitää yhä kiinni 3,4 miljardin euron rantaradastaan.
Kyseisille rahoille löytyisi tärkeämpiäkin kohteita. Yksi niistä on Haaparanta–Kemi–(Oulu)–Rovaniemi-rata eurooppalaisen standardin mukaisilla kiskoilla. Puolustusvoimien sotatalouspäällikkö, kenraaliluutnantti Mikko Heiskanen nostaa kyseisen kaksoisradan Suomen toiseksi tärkeimmäksi kiskohankkeeksi (LK 24.8.). Edelle menee vain Jäämeren kaksoisrata Kolarista Kiirunan kautta Narvikiin.
Armeijan toiveissa on myös tunturirata, joka veisi Kolarista Kittilän ja Sodankylän kautta Kemijärvelle. "Lapin lenkkiä" on kaavailtu kaivosteollisuuden ja matkailun tarpeisiin, mutta sillä olisi myös maanpuolustuksellista merkitystä.
Kaikki uudet radat tulisi rakentaa Puolustusvoimien mielestä eurooppalaisella raideleveydellä. Se takaisi niille paitsi EU:n ja Naton myös Ruotsin ja Norjan rahallisen tuen – naapureilla on vahva intressi puolustaa alueitaan Suomessa.
Lapin elinkeinoelämä on tervehtinyt ilolla Puolustusvoimien ratalinjauksia. Aika näyttää, miten niihin suhtaudutaan Suomen hallituksessa.
Ratahankkeet ovat tunnetusti kalliita ja hitaita. Siksi tärkeimmät niistä pitäisi saada vireille mahdollisimman nopeasti.
Lisähaasteita elintärkeän huoltovarmuutemme konkreettiseen vahvistamiseen tuo valtion krooninen velkaantuminen, jota hallitus pyrkii saamaan kuriin säästöohjelmillaan. Tässä tilanteessa tarvittaisiin kipeästi priorisointikykyä – taitoa asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja valmiutta korjata aiempia linjauksia.
Kaikki irrotettavissa oleva infraraha, oma ja vieras, tulisi keskittää Suomen huoltovarmuuden kannalta tärkeimpiin kohteisiin. Ne eivät löydy Turun suunnalta, vaan pohjoisesta.
Nopein ja halvin ratkaisu kiskolliseen huoltovarmuusongelmaamme olisi siirtokuormausvalmiuden parantaminen Haaparanta-Torniossa. Koska raideleveys on Suomessa ja Ruotsissa erilainen, kuljetukset on siirrettävä rajalla junasta toiseen. Se riittäisi rauhan aikana, muttei kriisitilanteessa, missä riskinä olisi siirtokuljetusten ruuhkautuminen – sotilaallinen ruuhka olisi lahja hyökkääjälle. Jos Ruotsin ja muun Euroopan kiskoleveys jatkuisi pidemmälle Suomen puolelle, siirtokuljetusterminaaleja voitaisiin rakentaa muuallekin. Tämä helpottaisi rajaruuhkia ja parantaisi huoltovarmuutta.