SAK:n ilmoitus poliittisten mielenilmausten aloittamisesta Orpon oikeistohallitusta vastaan tuskin yllätti ketään.
Päättäjien ja palkansaajajärjestöjen yhteentörmäys on ollut vain ajan kysymys siitä lähtien, kun hallitusohjelma työmarkkinareformeineen tuli julki alkukesällä. Se oli läimäys vasemmistovetoisen ay-liikkeen poskelle, eikä sillä ole tapana kääntää lyöjälle toista poskeaan.
Hallitus on rajaamassa poliittisten eli laittomien lakkojen keston vuorokauteen ja rajoittamassa myös tukilakkoja. Irtisanomissuojaa kevennetään, työttömyysturvaa heikennetään, sosiaaliturvaa leikataan, paikallista sopimista lisätään ja palkankorotusten enimmäistaso sidotaan vientialojen määrittämään "yleiseen linjaan".
Tavoitteena on 80 prosentin työllisyysaste – nyt se on noin 74 – mitä hallitus pitää realismina, kunhan "työllistämisen esteitä" karsitaan. Työllisyyden nostolla on tärkeä rooli hallituksen tavoittelemassa julkisen talouden vahvistamisessa. Se vastaa kolmasosaa – kahta miljardia euroa – kokonaistavoitteesta, alunperin kuuden miljardin euron vahvistuksesta.
Työministeri Arto Satonen (kok.) onkin ilmoittanut jo useampaan kertaan, että valtiotalouden kannalta välttämättömistä uudistuksista pidetään kiinni, eikä niille ole vaihtoehtoa. Ei siis ihme, että ay-liikkeessä on nähty asiasta käydyt kolmikantaneuvottelut pelkkänä teatterina.
Ay-liikkeen oli pakko reagoida hallituksen toimiin. Hyväksymällä reformit palkansaajajärjestöt olisivat menettäneet kasvonsa.
Työntekijöiden saavutettuihin etuihin kohdistuvien leikkausten torjuminen ja työtaistelutoimien rajoittamisen vastustaminen ovat palkansaajajärjestöjen ydintoimintaa ja pääsyy siihen, että ne ovat yhä olemassa.
Vastakkain onkin kaksi kovaa, joista toinen taistelee selkä seinää vasten. Sille tappio voisi tarkoittaa lopullista antautumista.
SAK on ilmoittanut pistelakkoina alkavan ja mahdollisesti yleislakoksi etenevän mielenilmauksensa päämääräksi neuvotteluyhteyden avaamisen hallituksen ja palkansaajajärjestöjen välille (LK 22.9.). Lopullinen tavoite lienee paitsi reformien myös oikeistohallituksen kaataminen, sillä tiedossa on jo, etteivät kyseiset asiat neuvottelemalla parane – niin kaukana vastapuolten näkemykset ovat toisistaan.
Ay-liike on torjunut käytännössä kaikki hallitusohjelman sisältämät työreformit, eikä sillä ole ollut esittää vaihtoehtoisia ja vastaavia, tutkitusti työllisyyttä nostavia toimia niiden tilalle.
Juuri tässä piilee palkansaajajärjestöjen heikkous. Ne haluavat pitää epätoivoisesti kiinni vanhasta, koska pelkäävät uuteen siirtymisen syövän valtaansa.
Pelko voi olla aiheellinen, mutta vanhoihin juoksuhautoihin jumiutumisessakin on omat riskinsä. Tämä on jo nähtävissä ay-liikkeen kroonistuvassa jäsenkadossa.
P.S.
Ay-liikkeen vahvuus ja myös heikkous on sen politisoituneessa rakenteessa. Liike mielletään vasemmistopuolueiden käsikassaraksi, joka pyrkii edistämään palkansaajien asioiden ohessa vasemmistoliiton ja sdp:n asioita. Parhaiten se näkyy, kun vallassa on oikeistohallitus – kuten nyt. Tällöin ay-liike on kuin oppositiopuolue, jollaisen ykköstavoite on aina hallituksen kaataminen. Tämä ärsyttää palkansaajia, jotka eivät ole äänestäneet kyseisiä puolueita. Ei siis ihme, että yhä useampi palkollinen haaveilee epäpoliittisesta ay-liikkeestä.