Rosa Coste: Olen. PME Records, 2023.
Rosa Costen debyyttialbumi on monessa mielessä poikkeuksellisen merkittävä lappilainen esikoinen. Rovaniemeläinen laulaja-lauluntekijä toimii modernin R&B:n kentällä, jolla hänellä ei liiemmin pohjoisia esikuvia ole.
Hän levyttää eteläsuomalaisen rytmimusiikkiskenen suvereenisti hallitsevalle PME-yhtiölle, mutta toimii omaehtoisesti ja taustojaan häivyttämättä. Olen-albumillakin tuottajana ja keskeisenä yhteistyökumppanina on uran alusta asti mukana vaikuttanut niin ikään rovaniemeläinen Paulus Kiviniemi eli KähinäPate.
Coste on saanut melko paljon huomiota etelän musiikkimediassa, ja jonkinlaisia kaupallisenkin läpimurron odotuksia albumiin varmaan kohdistuu, mutta tässä ei kuitenkaan kuulla listoilta tuttuja fiittaajia tai kosiskelevia kertosäkeitä. Artisti on löytänyt oman linjansa ja musiikilliset keinot toteuttaa se niin hyvin, ettei seliteltävää jää tai tasoitusta tarvitse antaa.
Veikkaan, että Spotify jää pitkälti valloittamatta, mutta sen sijaan tässä on ainekset kestävään uraan. Tietty kohderyhmien väliin putoamisen riski saattaa olla olemassa, koska lopulta kyse on varsin epäsuomalaisesta musiikista – tosin yhdistyneenä hyvinkin konkreettisiin ja koskettaviin tekstiteemoihin.
Nimi kertoo levystä paljon. Kyse on itsetilityksestä ja nuoren ihmisen seisahtumisesta pohtimaan, mistä ollaan tultu ja mihin menossa. Ilmeisellä tavalla tämä ilmenee vastinparibiiseissä Äiti ja Lapsi, joista ensimmäinen on rehellinen rakkaudentunnustus omalle vanhemmalle ja jälkimmäinen taas purkaa Costen perhetaustan nihkeämpiä sivuvaikutuksia.
Kasvamista ruskeaihoisena Rovaniemellä hän käsitteli jo Musta-läpimurtobiisillään, tässä sitäkin kouriintuntuvammin toistuvan lapsuudenmuiston myötä: marketissa tai jossain tulee äidin tuttuja vastaan, ja aina se kysymys kuuluu: ”Mistä noi sun lapset on?” Kertoja ei ymmärrä, Rovaniemeltähän hän on, Suomesta.
Olen-albumin kiistattomia vahvuuksia on se, miten hyvin nämä syvälle menevän omakohtaiset teemat kuitenkin sulautuvat kokonaisuudessa kevyempiin aihelmiin, tunnetilafiilistelyihin ja uhmakkaan integriteetin osoituksiin, kuten loppupuolella levyä vähän biitikkäämpänä piristävällä Huijarisyndroomalla.
Yhtenäisyys tulee myös KähinäPaten omaleimaisesta tuotantotyylistä: hän rakentaa usvaista, jopa vähän psykedeelistä äänimaisemaa taitavasti Costen johdonmukaisen raukeiden vokaalien taustalle. Tässä päätekijöiden aivoitukset ovat selvästi kohdanneet toisensa ihanteellisessa kulmassa. Usein kuullaan myös akustista kitaraa, jonka kanssa esiintymällä Coste uransa aloittikin. Sekin on saatu uimaan sulavasti sisään muuten elektroniseen soundiin.
Levyn saatteessa Rosa Coste jopa vähän puolustelee haluaan julkaista albumi maailmanaikana ja genressä, jotka eivät sellaisille enää niin paljon painoa pane, mutta ratkaisu on ilman muuta oikea.
Olen vie syvemmälle artistin maailmaan kuin irtobiisien kautta olisi mahdollista. Suomalaiseksikin levyksi se on melko uraauurtava, lappilaiseksi sitäkin enemmän.