Silloin, kun lapset ovat pieniä, on helppo kirjoitella vanhemmuudesta yhtä sun toista.
Minäkin olen vuosia sitten raportoinut muun muassa siitä, että on se vain työlästä hankkia joka vuosi uudet kuravaatteet ja muut kausikamppeet. Olen pohtinut kaikkea muutakin aina luontoretkistä harrastusten hintaan.
Välillä kirjoitin teemoista, jotka tuntuivat ainakin silloin varsin suurilta ja merkityksellisiltä. Lasten lelut, ruoka ja liikunta olivat hyviä arkisia ponnahduslautoja esimerkiksi ekologisuuden ja yhteiskunnan hyvinvoinnin käsittelyyn.
Jo vuosikausia olen kirjoittanut pääosin aivan muusta.
Niin sanottu tavallinen arki muuttuu sitä yksityisemmäksi, mitä isoimmiksi lapset kasvavat. Jos jaan kokemuksia vanhemmuudestani, tulen samalla kertoneeksi jotain muista. Siksi on usein oikeampi ratkaisu olla hiljaa, myös sosiaalisessa mediassa.
Kepeää kerrottavaa kyllä olisi vaikka kuinka paljon – ihan siitä alkaen, että tennarit todella ovat aika huonot talvikengät Lapissa.
Uusimpana ilmiönä voisin raapustella lennokasta tekstiä siitä, millainen viikkorahojen Molokin kita kauppojen paistopistehyllyistä on tullut.
En ole muuten ennen nähnyt aamupalaa syöviä koululaisia pyörätiellä, mutta tänä syksynä heitä on tullut vastaan. Tänään viimeksi. Suklaapatukkakääreiden sijaan katuojasta löytyy patonkipusseja ja kolmioleipäpaketteja. Että parempaan päin mennään, sanoi nuoriso asfaltilla!
No niin, se siitä, ettei mene liian yksityiseksi.
Juuri tästä syystä koululaisten ja teinien elämän ilmiöistä kerrotaan julkisuudessa aivan liian vähän.
Ei ole kauaakaan, kun olin sopimassa erään äidin kanssa haastattelua, kunnes hän ilmoitti, että ei onnistukaan. Olisi kuulemma aivan liian noloa.
Nuorta koskevassa asiassa nuoren näkemys on huomioitava. Vastasin, että ymmärrän.
Kyse olisi ollut aivan tavallisesta arkisesta palvelusta, mutta siihen ei nyt päästy käsiksi.
Isompiakin asioita olisi. Vanhempainilloissa suu on loksahtanut auki useampaan kertaan.
Siellä ihan muina opettajina kerrotaan, että tuoreen kyselyn mukaan yllättävän moni on tullut kouluun nukkumatta yöllä lainkaan tai että terveydenhoitajilla on hirveästi hommaa, kun tytöillähän on niin paljon masennusta. Ja että tärkeintä on aina tulla kouluun, vaikka myöhässä, kuin olla tulematta lainkaan.
Välillä meitä vanhempia herätellään kuin entisvanhainen lukkari tökkäisi kolehtihaavin varrella kylkeen kirkonpenkissä nukkuvia. Joillakin taitaa olla kyljet jo niin kipeinä, että jäävät kotiin.
Parhaimmillaan asian äärellä ollaan ymmällään yhdessä. Yhteisestä tulevaisuudestammehan tässä on kyse.