Elo­ku­va-ar­vio: Poh­joi­sen luonto ei sanoja kai­pai­si –Tun­tu­rin tarina loistaa vi­suaa­li­suu­del­laan, mutta ää­ni­rai­ta ei yllä samaan

Tunturin tarina seuraa niin pieniä kuin suuriakin pohjoisen luonnon ilmiöitä. Teksti ei ikävä kyllä tue kokonaisuutta.
Tunturin tarina seuraa niin pieniä kuin suuriakin pohjoisen luonnon ilmiöitä. Teksti ei ikävä kyllä tue kokonaisuutta.

Tunturin tarina

Käsikirjoitus Antti Tuuri ja Marko Röhr, ohjaus Marko Röhr. Suomi 2020. S. 77 minuuttia.

Nyt on kriitikolla hankala rasti. Veikkaan, että Tunturin tarina on jokseenkin kaikkien mielestä täydellinen elokuva. Minulle se oli sietämätöntä katsottavaa — tai oikeastaan kuunneltavaa.

Siis ehdollinen suositus: jos nautit Marko Röhrin ohjaamasta Järven tarinasta (2016), katso ihmeessä myös Tunturin tarina.

En voi valitettavasti sietää, kun kansanperinteeksi väitetään jotakin, mikä ei sellaista ole. Ja Tunturin tarina on sellaista soopaa täynnä.

En voi valitettavasti sietää, kun kansanperinteeksi väitetään jotakin, mikä ei sellaista ole. Ja Tunturin tarina on sellaista soopaa täynnä.

”Vanha tarina kertoo, että…” – ”Muinoin uskottiin, että…” Ei kerro, eikä uskottu! Antti Tuuri on keksinyt kaiken omasta päästään. Miksi piiloutua feikkiperinteen taakse, kun tekstin voisi mainiosti esittää kaunokirjallisensa satuna?

Ei niin, että Tuurin jutut muutenkaan pääsisivät lähelle jonkin Pessin ja Illusian lyyrisyyttä. Teksti sitä paitsi toistaa itseään. Vuoden kierto sentään tarjoaa luontevan kaaren tarinalle.

Peter Franzén ei ole kertojaäänenä yhtä ärsyttävä kuin Järven tarinan Samuli Edelmann, mutta hömppää ei hänkään pysty muuksi muuttamaan.

Onneksi visuaalinen puoli hipoo täydellisyyttä. Teemu Liakan kuvauksen ilmaisuskaala on valtava: pienimmästä hyönteisestä siirrytään soljuvasti tunturipanoraamoihin, uskomattomista lähikuvista vedenalaisiin syvyyksiin.

Erityisesti koskettavat arkiset ilmiöt, joihin onnistunut kuvaus luo ihmeellistä lumoa: jäiden lähtö tai veden kalvolla sätkyttelevät sääskentoukat.

Niinkin nähtyä maisemaa kuin tykkylumen peittämiä puita ihmettelee kuin ensimmäistä kertaa.

Niinkin nähtyä maisemaa kuin tykkylumen peittämiä puita ihmettelee kuin ensimmäistä kertaa.

Toisaalta ilahduttavat yllättävät kohtaamiset. Järven tarinan huippuhetkiin kuului norppaa kiusaava perhonen, nyt kotkanpesällä vieraileva västäräkki saa hymyn huulille.

Tervetullut näkökulman laajennus on Ruijan valaiden ja lintukallioiden ottaminen mukaan tarinaan.

Sen sijaan myskihärkien esittelyssä ei ole järkeä, ne kun eivät kuulu Euroopan luontoon sen enempää kuin tiikerit.

Äänisuunnittelussa lähestytään taas uhkaavasti kornia. Musiikki sortuu välillä turhan imelään myötäelämiseen Pekka ja Susi -tyyliin, soidintanssien säestäminen flamencovaikutteilla tuntuu kliseeltä. Eläinten puuhien jälkiäänitys ei kaikin osin vakuuta.

Sen sijaan Tuuletar-yhtyeen osuus toimii kiehtovasti yhdistäessään mystisesti supisevaa ihmisääntä luonnon rytmeihin.

Jos olisin saanut katsoa elokuvan kuulokkeet korvilla itse valitun ääniraidan kanssa, tähtiä olisi tullut vähintään neljä.

Tenka Issakainen