Luullakseni olen omassa sukupolvieni ketjussa viimeinen murteenpuhuja.
Olihan siinä alkuun ihmettelemistä, kun lapseni oppivat puhumaan. Molemmat vanhemmat sanoivat mie, mutta lapsi oli itselleen mää.
Nykyisin he käyttävät sujuvasti kaikkia mahdollisia persoonapronomineja: mie, mää, mä ja minä.
En ymmärrä, miten se on mahdollista. Kun minä olin koululaisena viikon kesäleirillä ja Misin pojilta tarttui pariksi viikoksi puheeseen miä, se tuntui kovin eksoottiselta ja rohkealta. Uskaliasta se olikin, sillä tutkimusten mukaan oman murteen ”väärin puhuminen” on kohtapa pahinta kaikesta.
Tämän sain huomata äskettäin työssänikin. Teimme murrevisan Ylen Pohjoisen tähti -sarjan repliikeistä, ja siinä todettiin, että jäläkeen-ilmaus kuuluu Lapin murteisiin. Se oli joillekin tornionjokivartisille liikaa.
Kyllä se minuakin kirpaisi. Oli kuitenkin pakko hyväksyä, että välivokaali kuuluu peräpohjalaismurteisiin, mutta ei Tornionlaaksoon.
Lapsena suorastaan kylvin peräpohjalaismurteessa. Kielen tarjosi suku, mutta myös kylä, jossa murre oli niin vahvaa, että tarttui moniin muualta muuttaneiden perheidenkin lapsiin.
Murteen elinvoimaisuus on todettu väitöstutkimuksessakin. Kielentutkijan Johanna Vaattovaaran mukaan pellolaisilla on hyvä itsetunto murteensa kanssa, ja juuri siksi se myös säilyy nuortenkin puheessa.
Se on helppo uskoa. Omista koulukavereistanikin monet viljelevät murretta surutta missä ikinä asuvatkaan. Joillekin ääneen puhuttu kirjakieli on niin vierasta, että he lukevat lastenkirjatkin hoon päälle.
Elinvoimaisenkin murteen käyttö vähenee silti väistämättä. Väki hupenee eivätkä suvut pysy sijoillaan kuten ennen.
Muualle muuttaneiden murre laimenee usein itsestään, eikä se ole ihme. Kieli on sosiaalinen asia, jota on hankala pitää yksin yllä.
Joskus murteesta luovutaan tietoisesti. Se voi olla tapa irrottautua alueellisesta leimasta, mutta usein syyt ovat ihan käytännöllisiäkin. Moni kääntää kurssin kohti kirjakieltä esimerkiksi siksi, että työasioiden hoitaminen olisi helpompaa.
Oma murreitsetuntoni sai kolauksen yliopistossa. Monen vuoden jälkeen ymmärsin, että luentosalissa kuulijoiden kiinnostuneet ilmeet eivät johtuneetkaan siitä, mitä sanoin, vaan siitä, miten puhuin. Ymmärsin, että asiantuntijatehtävissä murre voi olla jopa uran este.
Lopulta törmäsin myös kielimuuriin. Tein opiskelujen ohessa sijaisuuksia oululaisella kyläkoululla ja ihmettelin, kun ekaluokkalaiset eivät tuntuneet ymmärtävän ohjeitani.
Silloin tajusin, että ei tästä tule mitään. Joko vaihdan puhetapaani tai muutan takaisin Lappiin.