Tänä kesänä olen työmatkallani kävellyt päivittäin tulevien rakennusten tieltä murskatun ravintola Oppipojan ohitse. Ravintola-alan opiskelijoiden lisäksi rakennuksessa opiskelivat vuosikymmenten ajan myös matkailualan osaajat. Vaan eivät opiskele enää.
Toisinaan pysähdyn katselemaan betonimurskaläjää ja paikannan hajonneiden perustuksien keskeltä itselleni mieleen painuneita muistoja. Tuossa opin paloittelemaan porkkanat eri kokoisiksi kuutioiksi, tuossa törmäsin tarjoilukärryn kanssa seinään pirstaloituvin seurauksin.
Niin, olen ensimmäiseltä ammatiltani kokki. En tosin osaa arvioida, kuinka hyvä sellainen.
Kuulun siihen ikäluokkaan, joka sai viettää ensimmäisen ravintolakouluvuotensa ravintola Oppipojan suojissa. Oppipojalle tuo vuosi oli kuitenkin viimeinen.
Se vuosi, 2016–2017, oli ehkäpä tähän astisen elämäni parhaimpia. En varmaankaan ikinä ole nauranut yhtä paljon kuin tuona vuonna, valkoinen kokkitakki punajuurenvärisissä tahroissa ja naama jauhoissa ja taikinassa. Toisinaan ekaluokkalaisten kokkien näperrykset aiheuttivat opetuskeittiössä kaaoksen, josta sai ensin kuulla kunniansa, mutta lopulta opettajatkin yhtyivät hillittömään kikatukseen kokkikisällien kanssa. Parasta koulussa olikin sen ilmapiiri, jota voisi kuvailla seuraavalla Väinö Linnan kirjallisuudesta tutulla lauseella: ’’asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat’’.
Kyllä meille kuriakin pidettiin. Jo ensimmäisenä vuonna opimme, että keittiöhygienia on ensiarvoisen tärkeää, joten kuurasimme keittiöitä tuona vuonna tuntitolkulla lattiasta kattoon ja jääkaapinkarmeihin. Jos tuotoksemme olivat luokattomia, syömäkelvottomuudesta annettu palaute otettiin vastaan – yleensä huumorilla. Jostain syystä oli aika hauskaakin, jos hellalla tuli keittäneeksi jonkin hirveän makuisen teoksen.
Yhtenä koulupäivänä vastassa olivat vakavakasvoiset opettajat. Oppipoika suljetaan. Se tuntui hirveältä kuulla 17-vuotiaille, joille koulusta oli tullut kuin toinen koti. Kodikkuuden tunnetta havainnollistaa se, että toisinaan jäimme koulupäivien jälkeen notkumaan Oppipojan kahvioon ravintolan sulkemisaikaan asti.
Oppipoika oli elämänmakuinen koulu. Siellä naurettiin, itkettiin, kokattiin, ja tulipahan toisinaan jokunen elämänviisauskin opettajilta kuultua. Oppipojassa oli vahva yhdessä tekemisen meininki, jossa opiskelija sai luovasti toteuttaa itseään ammattitaitoisen opetuksen tuella. Kävellessäni uudelleen ja uudelleen Toripuistikon ohi, tunnen kiitollisuutta siitä, että sain viettää yhden vuoden elämästäni tuossa punatiilisessä opinahjossa.