Teat­te­riar­vio: Koo­mis­ta tra­ge­diaa ja traa­gis­ta ko­me­diaa – Varasto tar­kas­te­lee ih­mis­elä­män raa­dol­li­suut­ta sypäkän tarinan kautta

Rousku (Marko Syysmaa) ja Raninen (Timo Vuento) kärräävät maalia ja mattoa. Välillä huuto ja äijäluolameininki kiirivät myymälään ja pihalle asti.

Kuva: Petri Teppo

Varasto

Paljas ihmisyys ei ole kaunista katseltavaa. Mielenkiintoista se kyllä on. Rovaniemen teatterin tuore ensi-ilta vie Varastoon, jossa sypäkän tarinan kautta tarkastellaan ihmiselämän raadollisuutta.

Varastossa työskentelevä Rousku (Marko Syysmaa) on mies, jota äitini olisi kutsunut huiplanteriksi. Rousku on tyytymätön työhönsä ja talouteensa. Niinpä hän myyskentelee varastosta tavaraa ohi laskutuksen. Toinen varastomies, Raninen (Timo Vuento), ei huomaa mitään, vaan keskittyy takomaan tikkaa ja kiroilemaan töitten ja parisuhteen painoa. Rouskua eivät parisuhteet paina. Hän peukuttaa perjantaipanojaan, kunnes tulee päivä, jolloin kaikki muuttuu.

Varaston yläpuolella on myymälä, jossa huojuu ärtyinen, lonkkaansa poteva myymäläpäällikkö (Markku Lukka) sekä Karita (Siiri Partanen), myyjä, josta ei puutu väriä eikä välkettä. Konsernijohtaja Kataja (Markku Köngäs) vetelee pelon naruista koko poppoota; potkujen pelko pitää porukan nöyränä. Tämä esimieshahmo on tuttu monille meistä, valitettavasti.

Tarina sijoittuu 1990-luvulle, mutta on yhtä hyvin tätä päivää tai huomista. Arto Salmisen teoksissa tarkastellaan kirpeästi ja haanpääläisen tarkkanäköisesti arkea ja selviytymistä. Selviytymisestä  on kysymys myös Varastossa. Jokainen tarinan henkilöistä näyttää nurjat puolensa taistellessaan elintilastaan. Omaa etua varmistellaan mitä vistoimmilla virityksillä. Kiristäminen, varastaminen, manipulointi, pelottelu, uhkailu ja valehtelu ovat elämän pudotuspelin arkipäivää.

Häikäilemättömyyden lisäksi henkilöissä väikkyy myös jotain hyvää ja kaunista. Sitä pirskahtelee katsomoon kuin kallista hajuvettä. Henkilökuvat ovat taidokkaita: dialogi leikkaa marttiininterävästi ja kohtaukset ovat paljaudessaan monikerroksisia.

Alkuperäisromaanin ajatuselementtien siirto näytelmään ei ole ongelmatonta. Pääosin se kuitenkin onnistuu.

Varaston näyttelijätiimi panee parastaan. Timo Vuennon Raninen on esityksen erityisherkku. Raninen leuhottaa takki auki, vilpittömään kaveruuteen luottaen. Taitavin ajoituksin ja elastisen sähäkin liikkein Vuento rakentaa uskottavasti impulsiivisen ja hetkessä elävän Ranisen.

Sulo Laukkasen äärianeeminen Ykä on Ranisen vastakohta. Hän ei juoksevalta häntää katkaise, kuten vanha kansa sanoo.

Varaston hahmot ovat yhtä aikaa koomisen traagisia ja traagisen koomisia.

Kahvihuone nousee “arjen yläpuolelle”. Näytelmän lavastus on Kati Lampun. Näyttämöllä Markku Köngäs, Markku Lukka, Timo Vuento ja Marko Syysmaa.

Kuva: Petri Teppo

Lavastus on mainio. Näpsästi ja pienillä elementeillä se muuntuu maalikaupan varastosta kiinalaiseksi ravintolaksi ja huis hais takaisin. Hauska idea on myös kahvihuoneen nosto “arjen yläpuolelle”. Kalteva lattia puolestaan tukee esityksen keskeisteemaa: tavallisen tallaajan rampeilla raahataan taakat ylämäkeen.

Esityksen loppuratkaisu on mielenkiintoinen. Se miellyttää yksiä ja harmittaa toisia. Arto Salmisen teoksissa kun ei tarjota valmista. Katsoja saa pähkiä ja purustella. Itse näin lopussa arkista totta. Enimmäkseenhän tämä elämä ei ole meille rouskuille ja ranisille leikkiä eikä letunsyöntiä.