Kun odotin ainoaa lastani, minulla oli yksi tulevaisuudenhaave ylitse muiden. Halusin näyttää jälkikasvulleni maailmaa.
Toivoin, että matkustaisimme paikkoihin, joissa hän näkisi villieläimiä luonnossa eikä eläintarhoissa. Matkoilla hän potkisi rannalla jalkapalloa lasten kanssa, jotka näyttäisivät erilaisilta kuin hän.
Ehkä hän näkisi myös, miten monenlaisilla tavoilla tällä pallolla voi elää. Ja oppisi, että pohjimmiltaan ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia.
Tällaisia mietin samaan aikaan, kun vatsani kasvoi. Sitten maailma muuttui, ja haaveestani tuli jotenkin nolo.
Oikeastaan maailma oli muuttunut jo paljon aikaisemmin. Se oli vain jäänyt minulta huomaamatta.
Heräsin ilmastonmuutokseen verrattain myöhään. Kahdeksan vuotta sitten olin vuorotteluvapaalla, ja käytin ajan enimmäkseen matkusteluun. Lentolippuihin kuluttamani summa vastasi kahden kuukauden palkkaani.
Muistan miettineeni rahaa, mutta en ollenkaan sitä, onko lentäminen ekologisesti kestävää.
Myöhemmin olen ajatellut kestävyyttä paljonkin. Nyt tuntuu, että en sittenkään halua opettaa lapselleni elämäntapaa, jossa lennellään ympäriinsä ja suunnitellaan joka vuosi uusia kaukolomia.
Tämän keikauksen myötä olen ensimmäistä kertaa kunnolla tajunnut, miltä vanhemmista sukupolvista ehkä tuntuu, kun asiat muuttuvat. Kun ennen mukavaan asiaan hiipii tunkkainen sävy.
Yhtäkkiä aikuiset lapset ja lapsenlapset haluavat kotiinsa mieluummin vähemmän kuin enemmän tavaraa. Vaikka tavara on vaurauden mittari!
Tupakan polttaminen ei enää olekaan katu-uskottavaa, vaan epäterveellistä ja vanhanaikaista.
Eikä tiettyjä sanoja ole suotavaa päästää suustaan, koska niissä on rasistinen kaiku – vaikka itse on mielestään käyttänyt tummaihoisista ihmisistä n-sanaa ihan vain neutraalisti.
Lapseni on nyt kuusivuotias. Hänen suuri haaveensa on nähdä trooppisia sademetsiä.
On myös täysin mahdollista, että vien hänet katsomaan niitä. Ajattelen, että tämä uusikaan maailma ei voi olla sellainen, jossa ei matkusteta mihinkään. Että ehkä kohtuullistaminen riittää.
Matkan suunnittelu ei silti tunnu siltä kuin raskausaikana kuvittelin.
Innostuksen sijaan koen voimakasta ristivetoa. Onko mitään järkeä kuljettaa luontoa rakastava lapsi maapallon toiselle puolelle lennolla, joka tuhoaa sitä rakasta luontoa?
Jos vien hänet matkalle, saanko häneltä 20 vuoden kuluttua kiitoksia vai moitteita?
Oppiiko hän sitä, mitä halusin hänelle opettaa, vai sittenkin jotain ihan muuta?