Piispainkokous ratkaisisi Suomen luterilaisen kirkon jäseniä ja varsinkin papistoa pitkään jakaneen avioliittokiistan kahdella rinnakkaisella avioliittomallilla. Kompromissiehdotus ei toisi kirkkoon työrauhaa, vaan syventäisi sen hajaannusta.
Kahden avioliittokäsityksen malli tarkoittaisi kirkkolakiin muutosta, jonka myötä avioliitto olisi miehen ja naisen sekä lisäksi henkilöiden välinen liitto. Molemmat avioliittokäsitykset olisivat teologisesti eri tavalla perusteltuja. Lähtökohtana olisi, että jokainen pari saisi kirkollisen vihkimisen, mutta kukaan ei joutuisi vihkimään samansukupuolisia pareja vastoin vakaumustaan.
Lopullisen päätöksen asiassa tekee kirkolliskokous, joka kokoontuu touko- ja marraskuussa. Uudistus tarvitsee läpi menoon kokousedustajien kolmen neljäsosan enemmistön, mitä ei ole välttämättä luvassa.
Piispojen esitys on saanut ristiriitaisen vastaanoton, eikä ihme. Samansukupuolisten vihkimistä vastustavat eivät hyväksy tässä asiassa kompromisseja, eikä ehdotus ole myöskään kannattajien mieleen, koska se asettaa kirkon jäsenet epätasa-arvoiseen asemaan.
Jälkimmäisissä on herättänyt hämmennystä se, miksi kirkkojärjestykseen pitäisi kirjata kaksi erillistä avioliittomallia, vaikka kirkkolaissa ei ole mainintaa sukupuolista. Ei ole olemassa erilaisia avioliittoja, eikä edes -käsityksiä, vaan yksi avioliitto. Sen jakaminen keinotekoisesti kahteen keskenään eriarvoiseen liittoon on syrjintää ja sotii muutenkin yhteiskuntaamme juurtuneita tasa-arvosääntöjä vastaan. Ristiriitaa lisää se, että kyse on valtionkirkosta, jonka sääntöinä toimivat lait eduskunta vahvistaa.
Perinteisen avioliiton kannattajat perustelevat kantaansa Raamatulla. Perinteestä luopuminen on heistä syntiä eli vastoin Jumalan sanaa. Loogisesti ajateltuna tästä pitäisi seurata, etteivät he ole valmiita perääntymään muistakaan Raamatun ohjeista – naisen tulisi vaieta seurakunnassa, oltava alamainen miehelleen ja peitettävä hiuksensa.
Ylivoimainen enemmistö suomalaisista hyväksyy samansukupuolisten avioliiton, eikä kirkkokansa ole tässä poikkeus. Kirkon aktiivijäsenissä jako kahteen on vahvempi ja kirkon konservatiivisiipi on yhä voimissaan. Tähän asti se on saanut määrätä tahdin avioliittokysymyksessä, muttei välttämättä enää kauan. Naispappeustaistossa konservatiivit ovat jo joutuneet antautumaan.
Reilut 60 prosenttia suomalaisista kuuluu yhä kirkkoon. Jäsenmäärä on ollut jo pitkään laskussa ja osasyy tähän on kirkon hidas tasa-arvomuutos – naispappeuteen sopeutuminen vei vuosikymmeniä ja avioliittokäsitystäkin on vatvottu kauan. Kirkko ei ole sopeutunut yhteiskunnalliseen muutokseen, vaan elää omassa todellisuudessaan, joka ei vastaa kansan enemmistön näkemyksiä.
Kirkon pelimerkit alkavat olla vähissä. Jos kirkko pitäytyy vanhassa, jäsenkato jatkuu ja syvenee. Uudistuminen voi johtaa kirkon nopeaan hajoamiseen, mikä on tosin jo osin tapahtunut naispappeuden myötä.
Kun vaihtoehtoina on oikea ja väärä, kannattaa valita oikea senkin uhalla, että lopputuloksena on hajaannus. Parhaassa tapauksessa se voi johtaa uuteen alkuun – entistä yhtenäisempään ja vahvempaan kirkkoon, missä Raamatun ydinsanomiin kuuluva armo toteutuu muuallakin kuin turhan usein mielivaltaisesti tulkituissa pyhissä teksteissä.
Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd.) uhkaa erota kirkosta piispainkokouksen ehdotuksen takia. Hän pitää sitä paitsi järjettömänä myös Raamatun vastaisena, ja syyttää piispoja kirkon johtamisesta harhaan (Yle 13.3.). Tämä ei ole ensimmäinen, eikä lienee viimeinen kerta, kun kyseinen konservatiivipoliitikko tavoittelee marttyyrin viittaa eli käyttää uskoaan politiikan tekemisen välineenä. Räsäseltä näyttää jääneen huomaamatta se, ettei tässä asiassa ole kyse hänestä vaan heistä, joiden perusoikeuksia kirkko loukkaa.