Missä menee raja, jonka ylittämisen jälkeen saamelaisen poronhoidon arvostelu muuttuu asiallisesta kritiikistä avoimeksi rasismiksi?
Kysymys on taas ajankohtainen, kun Metsähallituksen ja Suomen ympäristökeskuksen Ylä-Lapin luontotyyppejä kartoittava hanke lähestyy loppuaan. Ennakkotietojen mukaan (HS 2.9.) alueen jäkäläisistä luontotyypeistä 93 prosenttia on heikossa tilassa eli kaljuksi kaluttu.
Pääsyy tähän on vuosikymmeniä jatkunut ylilaidunnus eli laitumien kokoon ja kuntoon nähden liian suuri, pääosin saamelaisten poroelo.
Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen aseman ex-johtaja Antero Järvinen kertoo tehneensä koko 40-vuotisen tutkijauransa ajan työtä sen eteen, että porojen Ylä-Lapissa aiheuttamiin massiivisiin luonnontuhoihin puututtaisiin – turhaan (HS 9.9.).
Silmänsä ja korvansa on ummistanut niin oman kuin muidenkin yliopistojen väki, myös ekologista tuhoa vastaan työkseen taisteleva ekologien joukko. Samoin ovat tehneet luonnon- ja ympäristönsuojelijat, ympäristöministeriö, Paliskuntain yhdistys, Metsähallitus, Luonnonvarakeskus, poliittinen eliitti ja jopa kriittinen media, jolla on tapana haistaa veri sieltäkin, missä se on vielä suonen suojassa.
Järvinen muistelee, että kaikki pakenivat joka kerta häntä koipien välissä paikalta, kun kuulivat sanan "poro" ja varsinkin sanan "saamelaiset", koska eivät uskaltaneet puuttua luonnon kanssa sopusoinnussa elävän alkuperäiskansan ympäristörikokseen.
"Siinähän olisi mennyt hyvän ihmisen maine ja ehkä tulevaisuus tutkijana", hän arvelee syyksi.
Median edustajana tunnistan nuolen ja tunnen sen piston vahtikoiratumakkeessani. Koska kritiikki saamelaista elämänmuotoa kohtaan koetaan henkisen yliherkkyyden ja tahallisen väärinymmärtämisen kulta-ajassa helposti syrjinnäksi ja jopa rasismiksi, on helpompaa olla kritisoimatta alkuperäiskansan poronhoitotapoja tai muotoilla kriittinen väite heitä uhkaavaksi asiaksi.
Tällainen toiminta on ansainnut pilkan. Onhan se älyllistä epärehellisyyttä pahimmillaan.
Jäkälää näkee pohjoisessa enää lähinnä poroilta aidatuissa paikoissa.
Poroelinkeino tapaa syytellä ongelmasta kaivoksia, hakkuita, matkailua ja tuulivoimaa. Niillä on jäkäläkatoon vaikutuksensa, mutta porosormi tahtoo osoittaa maankäyttökilpailijoita silloinkin, kun kyse on alueesta, missä ei ole kaivoksia, turistitokkia, eikä myllyjä, hakattaviksi kelpaavista puista puhumattakaan.
Perinteinen saamelainen – kuten lappilainenkin – elämäntapa on ollut kestävää. Luonnosta on otettu vain se, minkä se on antanut. Vaikuttaa siltä, ettei näin enää ole.
Jos saamelainen poronhoito uhkaa tuhota Ylä-Lapin jäkäliköt, siitä vaikeneminen on säälittävää itsesensuuria, jonka suurin kärsijä on luonnon lisäksi saamelainen poronhoito.
Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja.