Vastaa kyselyyn: Miten vie­tät­te tal­vi­lo­maa, vai­kut­taa­ko ra­ha­ti­lan­ne suun­ni­tel­miin?

häiriöt: Kaleva Median lehtien App­le-so­vel­lus­ten häiriö saattaa haitata käyttöä

Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Olen on­ne­kas, kun kohtaan mo­ni­nai­suut­ta työs­sä­ni

Kirjoittajan mielestä kasvatusalan ammattilaiset tarvitsevat enemmän koulutusta muun muassa antirasistisesta työotteesta ja nepsy-lasten kohtaamisesta.
Kirjoittajan mielestä kasvatusalan ammattilaiset tarvitsevat enemmän koulutusta muun muassa antirasistisesta työotteesta ja nepsy-lasten kohtaamisesta.
Kuva: Jarmo Kontiainen

Rasismista puhutaan nyt paljon ja se on hyvä asia. Suomi on valitettavasti tutkimusten mukaan yksi EU:n rasistisimpia maita. Suoran, vuorovaikutuksessa tapahtuvan rasismin lisäksi meillä on paljon rakenteellista rasismia.

Suomessa on paljon kuntia, joissa maahanmuuttajia on vain vähän, ja tuntematon voi pelottaa. Jos siihen päälle valtakunnan poliitikko puhuu epäkunnioittavasti ja halventaen tietyistä ihmisryhmistä, rasismi lisääntyy.

Itse olen onnekas, sillä tunnen työni kautta henkilökohtaisesti paljon erilaisista taustoista tulevia nuoria ja aikuisia. Kun oppii tuntemaan, huomaa, että ihmiset ovat ihmisiä. Päivittäin moninaisuuden keskellä lakkaa kiinnittämästä huomiota sellaisiin epäolennaisiin asioihin kuin ihonväri, lapsen tai vanhempien äidinkieli tai perheen katsomus. Toki oppimiseen vaikuttavat asiat, kuten kielitaidon puutteet, otetaan huomioon, mutta lapsia ja nuoria ei nähdä niiden kautta.

On todella vahingollista niputtaa tietyt ihmisryhmät, tietyistä maanosista tulevat ihmiset tai tietyn katsomuksen omaavat ihmiset yhdeksi ryhmäksi. Esimerkkeinä voin sanoa, että koulumme parhaan keskiarvon saa yleensä maahanmuuttajataustainen oppilas tai että haastavimmat huoltajat ja oppilaat ovat yleensä kantasuomalaisia, mutta tämä on vain sattumaa, ei seurausta heidän taustoistaan.

On täysin eri asia puhua maahanmuuton ongelmista, kotouttamisen epäonnistumisesta, nuorisojengien maahanmuuttajataustaisten poikien yliedustuksesta ja rikollisuudesta. Segregaatiota maassamme on, suurissa kaupungeissa paljonkin. Siihen pitää puuttua. Nuorisojengeissä suurin osa on maahanmuuttajataustaisia poikia ja ruotsalaisten tutkimusten mukaan yli 90 prosentilla heistä on jokin neuropsykiatrinen diagnoosi.

Tämäkin liittyy rasismiin, koska suurimmalla osalla maahanmuuttajataustaisista, rikolliseen toimintaan ajautuneista pojista on kokemus kuulumattomuudesta. Kun nuori kokee, ettei ole hyväksytty ja ettei kuulu maahan, kouluun, luokkaan eikä ehkä omaan perheeseensäkään, kuulumisen tunne voi täyttyä jengissä.

Itse tarkastelen asiaa oman työni näkökulmasta ja siitä, mitä minä voin asialle tehdä. Mitä voin tehdä rasismille, kuulumattomuuden tunteelle ja hyväksytyksi tulemisen tunteelle? Mitä kotouttamisessa pitäisi tehdä toisin, että rasismi vähenisi? Mitä pitäisi tehdä toisin, että nuoret eivät ajautuisi rikollisuuteen ja jengeihin?

Me kasvatusalan ammattilaiset tarvitsemme enemmän koulutusta ja osaamista liittyen antirasistiseen työotteeseen, nepsy-lasten kohtaamiseen, osallisuuden vahvistamiseen ja kunnioittavaan vuorovaikutukseen. Liian usein rikollisuuteen ajautuneella, ehkä maahanmuuttajataustaisella ja nepsy-oireisella, nuorella on koulusta hyvin paljon negatiivisia kokemuksia: kokemuksia siitä, että on vääränlainen, ettei ole hyväksytty, ettei kelpaa omana itsenään.

Siitä meidän koulun aikuisten on hyvä lähteä. Jokainen on hyvä ja arvokas omana itsenään. Jokainen tarvitsee positiivista palautetta ja kokemuksia osallisuudesta ja vaikuttamisesta. Tähän tarvitaan myös rasisminvastaista työtä.

Kirjoittaja on Helsingin Itäkeskuksen peruskoulun rehtori.