Olen kirjoittanut kuluneen vuoden aikana lukuisia juttuja, joihin on haastateltu nimettömiä lähteitä.
Viime kesänä jutut käsittelivät kausityöntekijöiden epäasiallista kohtelua, tänä kesänä selvittelyssä ovat olleet koiravaljakkoyrityksiin liittyvät ongelmat.
Nimettömyydestä on tullut toimitukseen jonkin verran kritiikkiä. Se nähdään epäreiluna puskista huuteluna, kun anonyymit lähteet moittivat nimeltä mainittuja yrittäjiä.
Journalismissa peruslähtökohta on, että jutussa esiinnytään omalla nimellä tai sitten ei ollenkaan. On kuitenkin aiheita, joiden käsittely on mahdotonta ilman haastateltavien lähdesuojaa.
Koin, että varsinkin ensimmäinen kausityöläisjuttuni oli sellainen. Ulkomaalaiset työntekijät eivät olleet tottuneet puhumaan medialle, ja he pelkäsivät seuraamuksia. Jos heidän olisi pitänyt olla tekstissä tunnistettavia, juttu olisi jäänyt tekemättä ja vääryydet paljastamatta. Haastateltujen henkilöllisyydet ovat tietysti toimituksen tiedossa.
Myöhempiin juttuihin osa suostui nimellään. Samalla minulle konkretisoitui, miksi kynnys siihen on monilla niin korkea.
Tämän kesän ensimmäinen koiravaljakkoyrityksiin liittyvä juttu käsitteli Inarissa sijaitsevaa Ridenorthia. Yrittäjä Satu Natunen oli tutkinut juttua ja koki tunnistaneensa myös muita kuin nimellään esiintyneitä entisiä työntekijöitä.
Sen jälkeen hän otti minuun yhteyttä ja haukkui työntekijät yksitellen: yksi haastatelluista oli hänen mukaansa alkoholisoitunut, toinen potkinut koiria ja kolmannen kissa kuollut hämärissä olosuhteissa.
Osa Lappiin jääneistä haastatelluista kertoi, että Natunen kulki jo ennen jutun julkaisua ympäri kyliä levittämässä juoruja. Tarkoitus oli ilmeisesti varmistaa, että alueelle jääneet eivät saisi töitä muista yrityksistä.
Kaava on tuttu. Viime syksynä Lapland Welcomen yrittäjä Veli Moilanen reagoi yrityksestä kirjoitettuun artikkeliin haukkumalla nimellään esiintyneitä entisiä työntekijöitä julkisissa Facebook-ryhmissä.
Siinä voi sitten miettiä, miksi niin harva uskaltaa avata suunsa.
Puhuminen pelottaa monia myös siksi, että epämääräisesti toimivilla yrittäjillä on tapana sisällyttää työsopimuksiin kohtuuttomia salassapitolausekkeita.
Olen nähnyt työsopimuksia, jossa kielletään kertomasta mistään työnantajaan liittyvästä seuraavien kymmenen vuoden ajan. Ridenorthin tapauksessa haastatellut kysyivät, voivatko he tosiaan joutua maksamaan puhumisesta 2 000 euron sakon, kuten työsopimukseen oli kirjattu.
Tällaiset lausekkeet tuskin pitäisivät oikeudessa. Ne ovat kuitenkin tehokkaita, kun tarkoitus on pelotella riistopalkalla työskentelevät kausityöntekijät hiljaisiksi.
Osa Lapland Welcomen entisistä työntekijöistä kirjoitti viime syksynä Lapin Kansaan nimellään mielipidekirjoituksen, jossa he kertoivat omista kokemuksistaan yrityksessä. Teko oli poikkeuksellinen ja vaati suurta rohkeutta.
Myöhemmin talvella osa työntekijöistä otti toimitukseen yhteyttä ja pyysi nimensä poistamista kirjoituksen nettiversiosta. Ei siksi, että kerrotut asiat eivät olisi pitäneet paikkaansa, vaan siksi, että tekstin allekirjoittaminen vaikeutti heidän työn saantiaan.
Itse jaksan toivoa, että asiallisesti toimivat yritykset oppisivat näkemään työntekijöiden rohkeuden ennemmin plussana kuin miinuksena. Kaiken kuulemani perusteella kyse ei ole turhasta valittamisesta vaan ihmisistä, jotka välittävät asioista ja uskaltavat nousta vastustamaan vääryyksiä.
Juuri sellaisia ihmisiä matkailuala – ja maailma – tarvitsee.