Yli puolet suomalaislapsista ja -nuorista on vähintään silloin tällöin mukana jonkin liikuntaseuran toiminnassa, ja liikuntaseurojen toiminta usein perustuu pitkälti aikuisten tekemään talkootyöhön. Vanhempien osallistumisaktiivisuus kuitenkin vaihtelee suuresti, ja seuroissa harrastavien lasten vanhemmat voidaankin jakaa neljään ryhmään.
"Muukalaisille" koko liikuntaseuran maailma on täysin vieras. He vain pudottavat lapsensa kentälle tai muulle harrastuspaikalle ja häipyvät sitten auton perävalot vilkahtaen tiehensä.
"Turistit" saattavat osallistua toimintaan aivan satunnaisesti.
"Säännöllisesti osallistuvat" tekevät ne toimet, jotka heille annetaan, kun taas "sisäpiiriryhmä" pitää huolen siitä, että hommat pysyvät koossa ja etenevät, kuvailee Turun yliopiston emeritusprofessori Pasi Koski.
Kosken mukaan "muukalaisten" ja "turistien" osuus on kasvanut.
– Osa lapsiaan mukaan seuratoimintaan tuovista vanhemmista suhtautuu siihen kuin johonkin julkiseen palveluun – että heillä on ikään kuin oikeus saada näitä palveluita tai suhtautua niihin kuin valintamyymälöihin, joiden tuotteista he ovat valmiita maksamaan, mutta joihin ei sitouduta tai luoda tunnesiteitä.
Samaan aikaan kun vanhempien aktiivisuus on vähentynyt, tarve vanhempien panostukselle on jopa kasvanut.
Kosken mukaan vielä vuosituhannen vaihteessa seuratoiminnasta löytyi enemmän niin sanottuja yleismies Jantusia, jotka hoitivat yksin lähes kaiken. 2000-luvulla työnjakoa on kehitetty, mikä tarkoittaa sitä, että seurat tarvitsevat entistä enemmän ihmisiä tekemään erilaisia asioita ja huolehtimaan eri osa-alueista.
Hinta estää monen harrastamisen
Kosken mukaan yhdistysten ja seurojen kulut ovat kasvaneet. Osa kunnista on alkanut pyytää tilavuokraa lasten harrastuksista, ja lisäksi muun muassa varusteista, tapahtumista ja matkoista kertyy hintaa.
Talkootyöllä pyritään siis pitämään harrastusten kustannuksia kurissa, jotta mahdollisimman monella perheellä olisi mahdollisuus tuoda lapsensa seuratoimintaan mukaan.
– Vasta 2000-luvun vaihteessa alkoi nousta tutkimuksissa esiin se, että harrastusten kalleus olikin monella perheellä esteenä siihen, ettei lapsia voitu tuoda mukaan toimintaan, Koski huomauttaa.
Koski ei osaa sanoa, minkä verran vanhemmat kokevat painetta osallistua lastensa harrastusten talkootoimintaan tai kuinka vahvasti siihen puututaan, jos joku osallistuu selvästi muita vähemmän tai ei lainkaan. Koski muistuttaa, että toiminta kuitenkin perustuu nimenomaan yhteisvastuuseen, mistä syystä vapaamatkustajat tuskin ovat toivottuja.
Kosken mukaan joissakin organisaatioissa voi olla tarkkaan määritelty sopimukselliset säännöt, mitä keneltäkin edellytetään. Toisissa taas luotetaan vain siihen, että jokainen tekee sen, minkä pystyy.
– Vapaaehtoiset tekevät arvokasta ja pyyteetöntä työtä omiensa ja samalla myös muiden lasten eteen. Jos ei jostain syystä pysty osallistumaan, tärkeintä olisi vähintään osoittaa, että arvostaa muiden tekemistä. Arvostus toiminnalle voisi olla hyvinkin paljon suurempaa kuin se tahtoo olla, Koski sanoo.
