Kuvitellaanpa, että satoja vuosia pohjoisessa elämää mahdollistanut kulttuuri ja elinkeino olisi saanut elää porojen luontaista laidunkiertoa noudattaen – ilman valtioiden hallinnollisia väliintuloja, valtakunnan rajasulkuja ja paliskuntajärjestelmää 1800-luvulla.
Kuvitellaanpa, että teollinen maankäyttö, metsätalouden ja vesien valjastamisen muodossa ei olisi levittynyt porolaitumille. Pohjoisen ilmaston ja kasvillisuusvyöhykkeen hitaasti uudistuvia vanhoja luonnontilaisia metsiä ei olisi hakattu ja maita myllätty maailmansotien jälkeen kiihtyvällä vauhdilla Suomen jälleenrakennustyöhön. Suuria jokia ei olisi valjastettu, mittavia alueita ei olisi hukutettu tekoaltaiden alle. Jokiekosysteemejä ei olisi sekoitettu eikä vaelluskalojen kutuvaelluksia pysäytetty sähköntuotannon nimissä.
Tutkijat kertovat, miten luonnon monimuotoisuus on huvennut sitä mukaa, kun metsät on ”hoidettu”. Jäkälämaiden vähenemisestä metsätalousmailla on turha syyttää yksin poroa. Valtavalla soiden ojitusprojektilla on ollut kova hinta vesien rehevöittäjänä, eikä toivottuja hyötyjä ole koitunut edes tukkipuun kasvattamisen tarkoituksessa.