Nuorimman lapseni mielikuvitus on herännyt. Miten se näkyy arjessa? Minulla on jopa vessassa lähes joka kerta seuraa hänestä. Hän ei haluaisi olla hetkeäkään ilman, että aikuinen on käden mitan päässä. Tiedän siis viime aikojen perusteella miltä tuntuu, kun on oma side kick aika lailla koko ajan matkassa.
Lapsen pelkohan on todellinen hänelle, sitä yritän aikuisena muistuttaa itselleni. Minun lapseni pelkää – yllätys yllätys: mörköjä. Mikä klassikko! Teimme myös mörön poistamistaian yhdessä, mutta jostain syystä se ei tepsinyt.
Kun sanoja ei ole vielä tarpeeksi, on tietysti vaikea kertoa omasta pelostaan. Sanallistaminen ja järkevä keskustelu tästä aiheesta onkin alle kolmevuotiaan kanssa vaikeaa.
Joitakin pelkoja olen toki myös yrittänyt iskostaa lapsiini, vaaran tajua ja niitä tavallisimpia syy-seuraussuhteita.
Mutta mitä lapseni ei sitten pelkää? Näitä nyt seuraavaksi sarkastisesti todettuja ja hänen mielestään selkeästi riskivapaita asioita ovat muun muassa parkkipaikalla juoksentelu ja kaupan ostoskärryissä lasten istumapaikalla seisominen, koska mitä pahaa noissa tilanteissa voisi muka tapahtua? Hän ei myöskään pelännyt juosta keskelle isomman sisaruksensa jalkapallo-ottelua. Hän ihmetteli varmaan vain, että miksi ihmeessä hän ei voisi myös pelata harjoituksissa viisi vuotta vanhempien lasten kanssa?
Minulla oli vilkas mielikuvitus lapsena. Aloinkin miettiä, mitä selittämätöntä minä pelkäsin lapsena. Kouluikäisenä näin unta torahampaisesta Muumipeikosta ja se on jäänyt mieleeni vahvasti. Varsinkin syksyn pimeässä viedessäni roskapussia ulos roskapönttöön, kotiin piti juosta todella lujaa takaisin, ettei vain jäisi saaliiksi.
Meidän aikuisten pelot ovat isommissa asioissa, mutta on pienempiäkin arkisia juttuja, mitkä minua pelottavat. En kuitenkaan halua siirtää omia pelkojani lapsilleni.
Minua pelottaa vesi. Ei juomalasissa, vaan uidessa tai veneillessä. Silti nousen reippaasti veneen kyytiin ja kahlailen rannassa lasteni uidessa. En myöskään halua näyttää sitä, että oikeasti en pidä hämähäkeistä.
Haluan opettaa lapsilleni, miten voi arvioida omia pelkojaan. Ja mikä tärkeintä, miten tuoda esille omat rajat, kun oikeasti joku asia pelottaa ja mitä siinä tilanteessa voi tehdä.
Enää torahammasmuumipeikko ei pelota minua. Lapsillekin, jotka mörköä pelkäävät, olen sanonut, että möröt pelkäävät äitiä enemmän ja pysyvät siksikin poissa.