Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja
Susanna Helken ja Markku Heikkisen dokumentti Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja osuu kipeästi oikeaan hetkeen, keskelle hoitoalan työtaistelua. Tosin itse asia, vanhushoivan alennustila, on ollut surullisen ajankohtainen koko 2000-luvun.
Kuinka kuvata ongelmia sievistelemättä mutta niin, ettei katsoja vaivu epätoivoon?
Oivaltava vastaus tässä tapauksessa on musiikki. Anna-Mari Kähärä on kohottanut niin työntekijöiden kokemukset kuin konsulttien jargoninkin ylevän uljaiksi kuorosovituksiksi, joita hoitajat esittävät uupuneet kasvot peruslukemilla.
Proosarunomaisista kappaleista tulevat mieleen underground, punk ja protestilaulut. Ja protestoitavaa totisesti riittää. ”Ja kaiken helvetin humpan keskellä / oli vainaja vielä paikoillaan.”
(Elokuvan yhteys Sepi Kumpulaisen hittiin jää kylläkin ohueksi.)
Kun osa hoitajista on olemassa vain paperilla ja viriketoiminnaksi merkitään esimerkiksi suihkussa käynti, ihmisarvoinen hoiva tulee mahdottomaksi. Lisäirvokkuutta tuo digihypetys.
Interaktiivinen virikeseinä näyttää ihan kivalta. Mutta onko se lähtenyt ikäihmisten tarpeista, vai tarpeesta saada työllistettyä kaiken maailman virikeseinien suunnittelijat?
Pätkivän äänen varassa pyörivä ”etähoiva” ja ”hoivarobotit” näyttäytyvät enimmäkseen pelkkänä pilkkana ja lisäkidutuksena.
Dokumentti yhdistää tasapainoisesti välähdyksiä hoivakodin arjesta ja kunnallisesta päätöksenteosta asiantuntijapuheenvuoroihin ja omaisten huoleen. Sari Aaltosen siniharmaan sävyissä liikkuva kuvaus alleviivaa pettynyttä ilmepiiriä.
Tärkeän positiivisen juonteen mukaan tuo hoitaja Tiina. Hänen nykyinen työnsä säätiöperustaisessa hoivakodissa osoittaa, että vanhushoivaa ei olekaan aivan mahdotonta järjestää inhimilliseksi.
Tiinan ja asukkaiden lämpimät kohtaamiset osoittavat, että ratkaisu hoiva-alan ongelmiin on jossakin aivan muualla kuin virikeseinissä.