Kirjoitin taannoin mielipiteen 165-vuotiaasta aihkimännystä, joka kaadettiin Ounasmetsässä (UR 31.1.). Kysymyksiini vastasi metsätalousinsinööri Kari Lukkarinen, jonka mukaan kyseinen Vuopajanrannassa kasvanut mänty olisi ollut turvallisuusriski, koska puu oli kallellaan, laho ja vaurioitunut. (UR 7.2.)
Näin oli sanonut urakoitsija, joka käytännössä vaikuttaa tehneen päätöksen puun kaatamisesta Häntä en halua syyllistää, sillä hän teki työtänsä saamansa toimeksiannon mukaan.
Vuopajanrannassa on Lukkarisen mukaan tehty myös luvattomia raivauksia – jälkikäteen samoille urakoitsijan toimesta tehdyille harvennusalueille – ja lisäksi on karsittu pystypuita. Jollakin tai joillakin on ollut henkilökohtaisia motiiveja koskien puuston rakennetta, mikä ei liene yleisenä toimintamallina suotavaa.
Kun joulukuussa huomasin ikivanhan puun kaatamisen, pyysin tuntemaani metsäalan ammattilaista tarkastamaan männyn iän ja kunnon. Hänen mukaansa lahoa puuainesta ei kannossa – eikä ylempänäkään ollut.
Tyvikoron pohjassa on hiilipartikkeleita, mitkä kertovat muinaisesta palosta. Ruskeat pinnat kantoleikossa ovat kaarnaa, kun mänty on ”kylestänyt” vaurioita umpeen. Mäntyä ei siis välttämättä ollut vaurioitettu ulkopuolisen toimesta.
Puun joskus saama kallistuma taas ei tarkoita sitä, että se olisi ollut kaatumassa tai jotakin uhkaamassa. Päinvastoin, se on reagoinut runkoa tukeakseen kasvattamalla ja tarrautumalla juuristollaan kasvualustaansa paljon lujemmin kuin lajikumppanit lähiympäristössään.
Tässä meillä on metsäammattilaisten erilaisia näkemyksiä puun terveydestä tai uhkasta ympäristölle.
Tällä kirjoituksella tarkoitukseni ei kuitenkaan ole etsiä syyllisiä vaan herättää keskustelua. Lähimetsät ovat meille monella tapaa tärkeitä ja vakiokäyttäjille rakkaita: en ole ainut rovaniemeläinen, joka suree menetettyä puuta tai puita.
Taajamametsien hoidossa tuleekin huomioida erityisesti virkistys- ja maisema-arvoja luonnon monimuotoisuuden lisäksi. (Taajamametsät – suunnittelu ja hoito, 2012.)
Teos ohjeistaa, kuinka taajamametsien hoidon suunnitteluun ja myös yksittäisten merkittävien puiden kohtalosta päättämiseen tulisikin osallistua kaikkien, joilla on niitä koskevia intressejä. Tällainen osallistava suunnittelu johtaisi uudenlaiseen yhteistyöhön metsäammattilaisten, kaavoituksen ja puisto-osaston sekä asukkaiden välillä.
Minustakin on mukavampi kuvata eläviä puita kuin aihkimäntyjen kantoja.