Virtuoosit ja vuodenajat. Lapin kamariorkesterin Kamarikonsertti II torstaina 31.10. Rovaniemen Korundissa. Alexi Kenney, viulu ja musiikillinen ohjaus. Oliver Davis, käyrätorvi.
Välillä ilmestyy muuttujia matkaan. Onneksi muutosten kanssa tempoiluun liittyy usein kosolti luovuutta ja uusia löytöjä. Lokakuun sinetöinyt Lapin kamariorkesterin (LKO) konsertti muunsi muotoaan pariinkin otteeseen. Vielä keväällä oli huippuvierailijaksi saapumassa viulisti-kapellimestari Pekka Kuusisto – käänteiden jälkeen nähtiin Korundin lavalla torstai-iltana vakuuttava yhdysvaltalainen viulisti Alexi Kenney (s. 1994).
Ohjelmistoa myllersi uusiksi myös puhallinsektion sairastapaus. Avausnumerona ei kuultukaan Jean Françaix´n säveliä, vaan pelastavan viuluenkelin soolosetti. Korvaava käänne oli kätevä, sillä konsertin musiikillisesta ohjauksesta vastannut Kenney pääsi soittamaan tuoreille korville – ja pröystäilyvapaan eleettömillä tulkinnoillaan itsensä suoraan kuulijoiden sydämiin.
Intensiivisestä tunnelmasta voi kiittää lisäksi ajat ja mielentilat yhdistäneitä teosvalintoja. Attacca, yhteen ilman taukoa, soljuivat niin barokki – Johann Sebastian Bachin Grave from Sonata a-molli, BWV 1003 (1720) ja Nicola Matteisin Alla Fantasia (n. 1700) – kuin nykymusiikkiteokset. Kaija Saariahon Nocturnessa (1994) saattoi kuulla jäätymisen ääniä ja Salina Fisherin Hikarissa (2023) valon olomuotojen huomattavan hiotun ja sisäistetyn version; sooloviuluteos on alun perin sävelletty Kenneylle.
Vaikka torstaista tulikin puhallinkvintetin vapaapäivä, huhki LKO:n käyrätorven äänenjohtaja Oliver Davis onnistuneesti solistina. Malcolm Arnoldin eläväinen Käyrätorvikonsertto nro 2 op. 58 (1956) syöksyi heti tapahtumien keskipisteeseen. Davisin napakka ja kuulas sointi jäsentyi kolmiosaisen teoksen edetessä – erityisesti viimeisen, veijarimaisen Vivace-osan ampiaismaisissa pyörteilyissä messinki kiiti uljaasti.
Loppuunmyyty Korundi oli väliajan jälkeen valmis todelliseen klassisen musiikin hittiklassikkoon, jonka suosio on säilynyt vuodenkierrosta toiseen. Antonio Vivaldin Quattro Stagioni, Neljä vuodenaikaa (1720/–25) on takuuvarma ohjelmistovalinta, mutta umpitunnistettavana teoksena myös haasteellinen. Kuinka tehdä teoksesta oma?
Viuluvieras Kenney vaihtoi alkukonsertin hillityn charminsa energisemmälle vaihteelle, lietsoi mukaan myös LKO:n jouset sekä cembalisti Petteri Pitkon – ja niin alkoivat vuodenajoissa puhaltaa ilmeikkäät, jopa groovaavat tuulet.
Monella ollee omat lempikohtansa Neljän vuodenajan omaleimaisissa konsertoissa ja osien karaktääreissä, suosikkivuodenaikojen tapaan. Alkutalvisella napapiirillä, kahdeksan vuodenajan mailla, Vivaldin keväisiin linnunsirkutuksiin ja kesämyräköihin on tosin pieni ikuisuus. Allekirjoittaneeseen vetoavat ajankohdasta riippumatta aina vavisuttavat, hienostunutta valoa hehkuvat L'Autunno ja L'Inverno, Syksy ja Talvi – niin myös Kenneyn versiona.
Laatutietoisen LKO-yleisön seisovat suosionosoitukset eivät ole arkipäivää. Kenneyn viulismin rouheuden ja eleganssin vaivaton yhdistelmä saivat kuitenkin Korundin ensin polvilleen ja sitten ylös aplodeeraamaan – janottua encorea ei kuitenkaan enää kuultu.
