Pääsiäispyhien aikaan julkaisemme uudelleen luetuimpia juttujamme. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 27.5.2023
Suuresta susitalvesta on yli 60 vuotta. Silti enontekiöläinen pororikas Johan Aslak Labba, 79, muistaa sen hyvin.
Susilauma ilmestyi iltayöllä ja laukotti tokkaa usein aamuun asti. Lumi pöllysi. Vauhkoontuneet porot uupuivat ennen kuin sudet.
Pimeydessä poromiehet eivät voineet muuta kuin hiihtää ympäriinsä ja yrittää huutamalla säikytellä petoja.
– Pyssyjäkin oli, mutta panoksia niin vähän, ettei voitu edes ilmaan ampua.
Susilauma ei luovuttanut, ennen kuin miehet olivat kuljettaneet poronsa tuntureilta keskeltä Käsivartta melkein sata kilometriä etelämmäs, metsäisemmille maille.
– Jossain Markkinan kohdalla sudet antoivat periksi. Mutta poroja meni paljon. Ei niitä silloin kukaan korvannut.
Uusi aika tuli kovalla pärinällä joitakin vuosia myöhemmin.
Ensimmäiset moottorikelkat ostettiin Käsivarteen 1960-luvun alkupuolella. Myös Johan Aslak Labba hankki omansa.
– Ei siinä kauan mennyt, niin sudet loppuivat.
Valtio maksoi viime vuonna vahingonkorvaukset kaikkiaan 5 633 porosta, jotka oli ilmoitettu jonkun suurpedon tappamaksi.
Löydetyt vahingot ovat enemmän kuin kaksinkertaistuneet 2000-luvun alusta. Neljässä vuosikymmenessä ne ovat jopa kymmenkertaistuneet.
Johan Aslak Labba muistaa hyvin 1980-luvun lihavat vuodet, jolloin tokat saivat palkia ja lisääntyä Käsivarressa ilman suurempaa uhkaa pedoista.
– Poroja oli tunturit mustana.
Kolmena vuotena perättäin (1986–1988) Käsivarren paliskunnasta ilmoitettiin kaksi petojen tappamaa poroa.
Koko poronhoitoalueella vahingot olivat samoihin aikoihin keskimäärin 500 poroa vuodessa, ennen kuin alkoivat kasvaa 1990-luvulla.
Viime vuonna Käsivarteen tilastoitiin 602 petovahinkoa. Sekin oli maltillisesti verrattuna suureen katovuoteen 2020, jolloin melkein tuhat paliskunnan poroa meni petojen piikkiin.
Useimmiten asialla oli ahma – pedoista pienin vaan ei vähäisin.
Suomen riistakeskuksen erikoissuunnittelija Harri Norberg on seurannut petoja ja porovahinkoja 1990-luvun puolivälistä lähtien.
Sinä aikana petokannat ovat vahvistuneet merkittävästi poronhoitoalueella, hän summaa.
– Erityisesti ahmojen määrä on rajusti lisääntynyt, mutta selvästi myös karhujen.
Ahma oli täysin rauhoitettu vuodesta 1982 vuoteen 2017. Sinä aikana poronhoitoalueen ahmamäärä jopa kymmenkertaistui, kertoo Luonnonvarakeskuksen kanta-arvio.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana ahman osuus vahingoista on kasvanut suuremmaksi kuin muiden suurpetojen yhteensä.
Johan Aslak Labba on elänyt aitiopaikalta ahmakannan laskun ja nousun Käsivarressa.
– Välillä meni pitkiä aikoja, ettei jälkeäkään. Nyt ahmoja näkee kesälläkin.
2000-luvulla ahmat ovat vieneet häneltäkin kolmelukuisen määrän poroja.
Silti Labba ei tunne ahmavihaa.
– Susilaumat olivat ilkeitä. Ahmariepu joutuu pyytämään yksin.
– Eikä aina satu sellaista keliä, että ahma saa poron kiinni. Jos sattuu, sehän on viisas, kun tappaa pahankin päivän varalle.
Valtio maksaa porotaloudelle vuosittain korvausta suurpetojen tappamista poroista, kadoksiin jääneistä vasoista sekä maakotkien pesinnöistä paliskuntien alueella.
Viimeisen 10 vuoden aikana lasku on vaihdellut 7,5 miljoonasta eurosta reiluun kymmeneen miljoonaan.
Vahinkoja on yritetty suitsia suurpetoja vähentämällä.
Vuodesta 2019 lähtien poronhoitoalueelta on tapettu luvallisesti 299 karhua, 110 sutta, 85 ilvestä ja 26 ahmaa.
Edes 520 suurpetoa vähemmän ei ole riittänyt kääntämään vahinkoja laskuun. Viime vuoden tappiot olivat yli 5 400 poroa, mikä on toiseksi eniten 2000-luvulla.
Sudet ja ahmat, lähes kaikki ilvekset ja karhuista parikymmentä on kaadettu vahinkoperusteisilla poikkeusluvilla.
Suomen riistakeskus myöntää niitä paliskunnille, jos peto on aiheuttanut erityisen merkittävää vahinkoa. Käytännössä siihen on riittänyt, että pedon jäljiltä on löytynyt kolme raatoa.
Korkein hallinto-oikeus linjasi asiasta jo 2014. Se totesi lainmukaiseksi poikkeusluvan, joka oli annettu Kolarissa kolme poroa tappaneen suden pyytämiseksi. Oikeus katsoi, ettei vahinkoja voida käytännössä ehkäistä esimerkiksi aitaamalla poroja.
Ahmalle poikkeuslupia alettiin myöntää 2017.
Aluksi paliskunnat kilpailivat niistä, mutta sittemmin luvanhakijoiden määrä on sukeltanut oikeuden ratkaisujen vuoksi.
Kolme vuotta sitten Korkein hallinto-oikeus päätti, että ahmalupia ei saa myöntää Natura-alueille selvittämättä, miten ahman poisto vaikuttaa suojeluarvoihin.
Linjanveto on yhä kesken.
Riistakeskus myönsi Käsivarteen ja Taivalkoskelle tammikuussa 2021 poikkeusluvat, jotka Pohjois-Suomen hallinto-oikeus totesi myöhemmin lainvastaisiksi puutteellisen Natura-arvioinnin vuoksi. Asia on edennyt KHO:n ratkaistavaksi.
Tapporahoista täyssuojeluun
Suomi on tehnyt nopeita käänteitä ahmapolitiikassaan viimeisten 50 vuoden aikana.
Vielä 1970-luvulla ahma oli laajasti vainottu pahantekijä, jonka tappaja sai palkkion valtiolta tai paliskunnalta, ellei molemmilta.
Koko Suomen kanta ehti huveta arviolta noin 40 yksilöön, ennen kuin ahma rauhoitettiin poronhoitoalueen eteläpuolella 1978 ja lopulta pohjoisessakin 1982.
Viimeisistä ahmoista ei ollut suurta harmia porotaloudelle vielä pitkään aikaan.
Vahingot pysyivät muutamassa sadassa porossa läpi 1980-luvun, kunnes kanta alkoi elpyä.
Vuoteen 1989 verrattuna Suomen ahmakanta on nyt noin kymmenkertainen, mikä pätee myös poronhoitoalueeseen.
Paikalliset erot ovat suuria. Esimerkiksi Inarissa ja Utsjoella Muotkatunturin ja Paistunturin erämaissa ahmakanta näyttää olevan moninkertainen verrattuna eteläpuoliseen Lemmenjoen kansallispuistoon. Saariselän alueelle levittäytyvästä Urho Kekkosen kansallispuistosta Metsähallitus ei löytänyt maaliskuisessa seurannassa ainoatakaan ahmanjälkeä.
Ahmojen tappiot porotaloudelle ovat olleet jo vuosia järisyttävät.
Enimmillään ahman piikkiin on mennyt noin 3 500 poroa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on jääty vain kerran alle 2 000:n.
Vähintään kolmannes tappioista on syntynyt viime vuosina Käsivarren ja Näkkälän paliskunnissa Enontekiöllä.
Vahinkomäärien heilahtelu ei johdu siitä, että ahmakanta heilahtelisi merkittävästi.
Erikoissuunnittelija Harri Norberg selittää vaihtelua vallitsevilla olosuhteilla.
Hän ottaa esimerkiksi vuodet 2000 ja 2020, jolloin vahingot pompsahtivat paljon yli keskiarvon.
– Molempina talvina esimerkiksi Käsivarressa oli huomattavan paljon lunta. Jos se kantaa ahmaa muttei poroa, kymmenkunta raatoa voi tulla nopeasti.
Kanta ei ole notkahtanut, vaikka valtio purki täysrauhoituksen 2017. Sen jälkeen on ammuttu poikkeusluvin nelisenkymmentä ahmaa.
Iso kissa panee pyytäjänsä koville
Erämaiden iso kissa on monessa samanlainen kuin sohvalla köllöttelevät sukulaisensa.
Pehmeästi ja ääneti liikkuva, tarvittaessa salamannopea, näkee hämärässä ja kuulee tarkkaakin tarkemmin.
Saalistajana ilveksellä on vielä yksi valtti: se osaa yllättää.
Harri Norberg on kuullut tapauksista, joissa ilves on hyökännyt poron kaulaan juuri silloin, kun eläin on kaivanut hangen alta jäkälää ja painanut päänsä syvälle piiloon.
– Muutama nopea loikka, niin ilves on vahvoilla, hän kuvailee.
– Aina ilves ei onnistu, mutta se jaksaa kärsivällisesti odottaa oikeaa hetkeä, jolloin poro on yllätettävissä.
Ilves hallitsee myös tilanteen, jossa se on itse saalistettavana.
Norbergin mukaan se osaa hyödyntää ihmisille hankalia maastoja, kuten jyrkkiä kuruja, louhikkoisia vaaroja ja tiheiköitä.
Itärajan ilveksillä näyttää olevan myös kompassi.
Norberg muistaa, miten Pohjois-Sallan paliskunta joutui taannoin hakemaan uudestaan ja uudestaan poikkeuslupaa ilvekselle, joka kävi verottamassa tokkaa ja pujahti aina takaisin Venäjälle.
Lupa luvan perään ehti mennä vanhaksi, ja lopulta ilves säästi turkkinsa.
Viime vuonna poronhoitoalueelle myönnettiin vahinkoperustein poikkeuslupa kaikkiaan 17 ilvekselle. Vain kolme saatiin nurin.
Tänä vuonna osumaprosentti on ollut vähän korkeampi: 21 luvalla 12 ilvestä.
Jos ilves oli taannoin pohjoisessa harvinaisuus, nyt se on levittäytynyt koko poronhoitoalueelle.
Ilveksen jäljiltä on löytynyt alkuvuoden aikana lähes 580 kuollutta poroa eri puolilta Lappia – aina Ranualta Utsjoen pohjoisosiin.
Kymmenien porojen vahinkoja on tullut Ounasjoen latvoilla Kittilässä, Ivalojoen tuntumassa Inarissa sekä Savukosken pohjoiskulmalla.
Lumien sulettua vahingot vähenevät – tai sitten raatoja ei vain löydetä.
Paljon löydetäänkin. Ilveskannan vahvistuttua ja vakiinnuttua poronhoitoalueen vahingot ovat vaihdelleet viimeisen kymmenen vuoden aikana runsaasta 438 porosta 862:een.
Vasoista ei aina jää jälkeäkään
Karhujen tappamana korvattiin viime vuodelta kaikkiaan 1 051 poroa. Se on enemmän kuin koskaan.
Vahingoista noin neljäsosa keskittyi kolmeen lappilaiseen paliskuntaan. Niiden taakse jäivät jopa Kainuun ja Koillismaan karhurikkaat paliskunnat.
Eniten vahinkoja ilmoitettiin Inarin Sallivaarasta, jossa karhun piikkiin meni yli sata poroa eli viisinkertaisesti verrattuna edellisvuoteen.
Muonioon korvattiin 90 karhuvahinkoa, sen itäpuolelle Kittilän Kyröön 78.
Vuodesta 2019 lähtien poronhoitoalueelta on kaadettu 299 karhua.
Suurin osa on ammuttu syksyn kiintiöpyynnissä, mutta parikymmentä myös vahinkoperusteisin poikkeusluvin.
Ei tosin ainoatakaan Muoniosta eikä Pohjois-Kittilästä.
Muonion viimeisin karhunkaato tapahtui 2016. Silloin ammuttiin kaksi, vuosina 2013 ja 2015 yksi.
Epävirallinen historiatieto kertoo, että sitä ennen Muoniossa oli kaadettu karhu viimeksi 1928.
Länsi-Lappiin ei ole muodostunut lainkaan samanlaista karhunpyyntikulttuuria kuin itärajan kuntiin, arvioi Riistakeskuksen erikoissuunnittelija Harri Norberg.
– Jos poronhoitoalueen karhunkaadot pannaan kartalle, pisteet kulkevat vankkana nauhana itäreunaa Inarista Kainuuseen.
Erityisesti Kainuun ja Koillismaan paliskunnissa karhuja on ammuttu paljon. Norbergin mielestä se voi vaikuttaa siihen, että vahingot ovat painottuneet nyt enemmän Lappiin.
Nyt kriittisimmät karhuviikot ovat taas meneillään.
– Talviunien jälkeen karhut heräilevät pari viikkoa, kunnes tarvitsevat isomman liha-aterian, Norberg sanoo.
Riistavahingot-palvelun mukaan Lapin maakunnassa on löydetty toukokuussa karhujen jäljiltä jo 110 poroa.
Sen lisäksi vastasyntyneitä vasoja katoaa karhujen suuhun lähes jälkiä jättämättä.
Juuri sen vuoksi valtio on maksanut paliskunnille vuodesta 2009 lähtien vasahävikkikorvausta, jonka suuruus on ylittänyt viime vuosina kaksi miljoonaa euroa.
Karhu on kaikkiruokainen, minkä vuoksi porot ovat siltä kesällä paremmin turvassa. Syksyllä lihantarve kasvaa jälleen.
– Talviunille valmistautuva karhu vankistaa itseään valkuaisella, Norberg kertoo.
Neljän maan kulkureita poronhoitoalueella
Susi on Suomessa tiukasti suojeltu, mutta ei poronhoitoalueella.
Melkein puoli Suomea pidetään käytännössä sudettomana linjauksella, jonka mukaan kolme poronraatoa voi riittää vahinkoperusteiseen tappolupaan.
Siihen suden ei tarvitse tehdä kummia. Se on erityisesti laumassa supersaalistaja, joka saa poron kiinni melkein milloin haluaa ja käytännössä ympäri vuoden.
Poronhoitoalueelle pistäytyy itärajan takaa susilaumoja tai -pareja säännöllisesti. Mitä useammin, sitä enemmän syntyy vahinkoja.
Siksi susien tappamana löydettyjen porojen määrä on vaihdellut vuosittain vajaasta viidestäsadasta jopa 1 500:een.
Poronhoitoalueelle saapuu myös reviiriään etsiviä nuorukaisia, jotka ovat lähteneet toisena keväänä omilleen synnyinlaumasta.
Kulkurit voivat jolkotella huikeita matkoja.
Sodankylästä ammuttiin toissa talvena uros, joka oli lähtöisin Kaivolan reviiriltä Varsinais-Suomesta. Synnyin- ja kuolinpaikan välimatka oli 790 kilometriä.
Samana talvena Posiolla kaadettiin Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä syntynyt susi. Se oli vaeltanut veljensä kanssa Ruotsiin, ennen kuin oli palannut syntymämaahansa.
Pohjolan ennätys on 2000-luvun alusta: Etelä-Norjan Hedmarkista lähtenyt naaras vaelsi 1 100 kilometriä ja löytyi pariutuneena Itä-Lapista.
Suomella on susistaan kattavampaa tietoa kuin muista suurpedoistaan.
Kannanseuranta nojaa suurpetoyhdyshenkilöiden kirjaamiin havaintoihin sekä dna-näytteisiin. Niitä kerätään vuosittain jopa tuhat, enimmäkseen vapaaehtoisvoimin.
Luonnonvarakeskuksen tuoreimman arvion (2022) mukaan Suomen 60 susireviirillä asui 37 perhelaumaa ja 23 paria.
Poronhoitoalueelle ei ole virallista kanta-arviota.
Tyypillisesti susia havaitaan eniten alkutalvesta. Lumien tultua vahingot alkavat paljastua, tappoluvat astuvat voimaan ja sudet vähenevät.
Viime talvena ammuttiin kolmisenkymmentä sutta pelkästään Suomussalmelta ja Kuusamosta, jossa laumat piinasivat poromiehiä syksystä kevääseen. Kaikkiaan susia kaatui poronhoitoalueella 47 – viimeisin vapun alla Inarin Kessistä.
Juttua muokattu klo 12.54 Kolarissa kolme poroa tappanutta sutta ei kaadettu, vaan suden pyydystämiseksi oli annettu poikkeuslupa.
