Porocup: Luonto näytti voi­man­sa – kisa jou­dut­tiin kes­keyt­tä­mään

Kuvagalleria: Pidetyn kiek­ko­ero­tuo­ma­rin ura päättyi Ro­va­nie­mel­lä

Mainos: Jakajaksi Kaleva Mediaan - tutustu ja hae tästä

Lukijalta
Mielipidekirjoitus

Ei ole enää sa­not­ta­vaa tur­val­li­suus­asiois­sa

Minulta on eri suunnilta kysytty, olenko lopettanut useita vuosikymmeniä kestäneen kirjoittelun Suomen turvallisuuspolitiikasta. Kyllä.

Olen näet niitä hyväuskoisia, joilla oli usko sotilaspoliittisen maailmantilanteen paranemiseen asteittain tiedon ja sopimuspohjaisen yhteistyön lisääntyessä. Näin ei ole tapahtunut, ja siksi ne perusajatukset, joita edustin, ovat jääneet uusien jakolinjojen ja asevaraisen turvallisuuden jalkoihin.

Tunnistan omat jälkeni, kun oli puhe Suomen turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustustahdosta sekä sen voimavarana asevelvollisuudesta, joilla varmistettiin kansakunnan turvallisuus. Näin asiat näyttivät sisältäpäin ammattiupseerina ja kansainvälisen politiikan harrastajana. Muun muassa viralliset matkat Neuvostoliiton ja Ison-Britannian asevoimiin tarjosivat perspektiiviä oman maan asevoimien arviointiin ja tuntoja suurten ajattelusta.

Vielä Neuvostoliiton hajoamisprosessiin 90-luvulla liittyi nyt hyväuskoisena pidettyä logiikkaa neuvotteluvaraisesta kehityksestä, jolle sota ei näyttäytynyt vaihtoehtona. Oikeastaan vasta Krimin miehityksen jälkeen Putinin imperialistiset suunnitelmat paljastuivat. Niiden jatkona käydään nyt sotaa Ukrainassa ja kallistellaan muun muassa ydinaseita.

Sota asettui Idän ja Lännen väliseksi pullisteluksi, jonka seurauksena nykyinen militarismi hakee vertaistaan historiassa ja kustannukset nousevat tähtitieteellisiksi.

Asevarustelu on nyt suurempaa kuin koskaan, eikä tälle kehitykselle näy loppua. Vielä oman sotilasurani alkuaikoina sai joskus tuntea nahoissaan rauhanaktivistien syyttävän katseen, eikä tielle pitänyt astua, kun rauhan puolesta marssittiin.

Ydinaseiden uhka jätti tuolloin syvät tunnot 70-lukulaisiin. Kylmän sodan varjo, sitten Kuuban kriisin, horjutti monen mielenrauhaa.

Käytyihin sotiin ja niiden varmistamaan itsenäisyyteen ei tuon ajan ja sen jälkeisen kauden maanpuolustajan sopinut vedota. Kuka käski lähteä sotimaan, sanottiin.

Vuosikymmenten myötä ja kymmenien komiteoiden pohdinnan jälkeen kansakunta asettui nykyisten maanpuolustusjärjestelyjen kannalle – nyt tosin osana Natoa, jolle Suomen puolustus antaa lisäarvoa puolustettaessa Lännen (Nato) pitkää maarajaa uhkaavaksi noussutta Putinin Venäjää vastaan.

Kirjoittaja on majuri evp ja yhteiskuntatieteiden maisteri.