Arvio: Uu­tuus­fan­ta­sia on kaunis ja kos­ket­ta­va, vaikka jääkin hieman raa­ki­leek­si

Kyseessä on ohjaaja-käsikirjoittaja Isaiah Saxonin oma alkuperäisidea. Eli jotain, mitä Hollywood kaipaisi kipeästi lisää.

Tapahtuma-aika on jossain lähivuosikymmenillä, paikka metsäinen saari Karpaattien vuoriston alueella.

Nuori Yuri-tyttö (Helena Zengel) asuu karskin isänsä Maximin (Willem Dafoe) kanssa, äiti Dasha (Emily Watson) on välirikon jälkeen häipynyt erakoksi vuorille.

Maxim on koonnut kylän pojista itselleen sotajoukon, joka käy öisin metsissä jahtaamassa ocheja, apinamaisia olentoja, joita pelätään karjaa tappavina peikkoina. Kun Yuri pelastaa ansarautoihin joutuneen suloisen ochinpoikasen, hän päättää palauttaa sen emolleen ja samalla karata etsimään omaa äitiään.

The Legend of Ochi vaikuttaa ensin jälleen yhdeltä saarnalta naisten viisaudesta ja miesten tuhoisuudesta, mutta onneksi Saxonin ymmärrys ulottuu lopulta kaikkiin hahmoihinsa. Itse asiassa kyseessä on kuvaus eheytymisestä, tai ainakin hyväksynnästä, niin perheen sisällä kuin ihmisten ja muiden luontokappaleiden välillä.

Elokuvana The Legend of Ochi ei aivan saa psykologista draamaansa ja myyttisiä ulottuvuuksiaan sovitettua yhteen, vaan jää molemmilta osin hieman raakilemaiseksi ja niukaksi. Varsinkin eeppisen seikkailun tuntu tussahtaa lopulta melko vaisuksi tiivistetyn perhedraaman rinnalla.

Kokonaisuutena teos on kuitenkin kaunis katsella, ja loppukohtaus on aidosti koskettava.

Isaiah Saxon omistaa oman animaatiopajan, jonka kautta hän on tehnyt musiikkivideoita muiden muassa Björkille.

En olisi ikinä uskonut, että elokuvan ochit ovat nukkeja eivätkä tietokoneanimaation tuotoksia, hienoja ilmestyksiä joka tapauksessa. Saxonista tullaan toivottavasti kuulemaan jatkossakin, sillä ilmeinen lahjakkuus hän on.

System Crasherin ongelmalapsena muistettava saksalainen Helena Zengel esittää jälleen uhmakasta tyttöä, ja konkarit Dafoe ja Watson antavat vahvaa tukea. Stranger Thingsistä tuttu Finn Wolfhard on yksi Maximin poikasotureista.