Taloustieteilijä Bengt Holmström ehdottaa (LK 1.4.) suomalaisyliopistojen valintajärjestelmän muuttamista. Hänen mukaansa hakukohteiden vähentäminen, yliopisto-opintojen koulumaisemmaksi tekeminen ja erikoistumisen siirtäminen myöhemmäksi olisivat ratkaisuja nuorten ahdistukseen.
Ajatuksissa on jotain kannatettavaa. Pääaineen vaihtamisen tulee jatkossakin olla mahdollista, kansainvälinen opiskelukokemus on arvokasta ja opiskelijoiden lisääntyvä ahdistus vaatii toimia.
Ajatuksista löytyy myös paljon kritisoitavaa. Holmströmin ohutta suomalaisen yliopistomaailman tuntemusta kuvaa se, että hänen mukaansa yliopistoissa opettaa ainoastaan professoreita. Todellisuudessa he muodostavan pienen osan opetus- ja tutkimushenkilöstöstä. Myös opiskelijavalintoja on viime vuosina uudistettu Holmströmin esittämään suuntaan. Erillisiä hakukohteita on yhdistetty yleisemmiksi kandiohjelmiksi, joissa erikoistuminen tapahtuu toisen tai kolmannen opiskeluvuoden jälkeen. Hakukohteiden määrä tulee lähivuosina edelleen pienenemään.
Opettajan näkökulmasta hakukohteiden vähentäminen ei ole vähentänyt opiskelijoiden ahdistusta. Suosituille erikoistumisaloille tähtäävät opiskelijat joutuvat laajoissa ohjelmissa pahimmillaan kilpailemaan toisiaan vastaan vuosia.
Silmiinpistävää on, ettei Holmströmin haastattelussa sanallakaan viitattu suomalaisen ja yhdysvaltalaisen korkeakoulujärjestelmän perustavanlaatuisiin eroihin. Esimerkiksi Holmströmin edustamassa MIT:ssä lukukausimaksu on yli 50 000 dollaria vuodessa.
Holmströmin mukaan yhdysvaltalaisyliopistot haluavat terävien opiskelijoiden lisäksi valita ”mielenkiintoisia ihmisiä”. Arvosanojen ja koepisteiden lisäksi opiskelija saa kertoa itsestään motivaatiokirjeessä. Suomessa valintaprosessien edellytetään olevan läpinäkyviä. Olisiko meillä jatkossa valmennuskursseja siitä, miten teen itsestäni mielenkiintoisen?
Millaista luottamusta herättäisi lääkäri, joka valittiin opiskelemaan koska hän oli ”mielenkiintoinen ihminen” – ja vanhemmilla oli varaa maksaa opiskelun kulut?
Väitän, että korkeakoulujen valintamenetelmät ovat nuorten ahdistuksen kannalta pieni tekijä. Opintojen koulumaistaminen voi joidenkin kohdalla helpottaa ahdistusta, mutta se ei poista ahdistuksen alkusyitä. Ahdistuksen juurien etsimisessä tulisi kiinnittää huomio äärimmäistä suorituskeskeisyyttä, yksinpärjäämistä ja yksilön onnellisuuden tavoittelua ihannoivaan puheeseen, jonka ympäröimänä nuoret kasvavat. Täytyykö jokaisen olla ”mielenkiintoinen ihminen” eli poikkeusyksilö, vai voisiko tavallinen tai epävarma riittää?
Kirjoittaja on dosentti ja sosiaalipsykologian yliopistonlehtori.