Uusi yhteistoimintalaki tuli voimaan viime vuoden alussa. Kun firmalla menee heikosti ja työvoimaa pitää vähentää, niin enää työpaikoilla ei käydä yt-neuvotteluita, vaan muutosneuvotteluita.
Vaikka nimi on vaihtunut, niin kahdentoista yt:iden veteraanina ja ensimmäistä muutosneuvotteluprosessia parhaillaan elävänä voin todeta, ettei olennaisin asia ole muuttunut uuden lain myötä.
Lopputulos pelottaa ihan yhtä paljon nyt kuin aina aiemminkin.
Koska minulla on kertynyt yt-kokemusta riittävän runsaasti, voin paljastaa kokemattomille, mitä prosessin aikana tapahtuu.
Mistä tietää, että yt:t ovat tulossa?
Jos firman suurimmalta pomolta tulee iltapäivällä, juuri ennen työajan loppua sähköpostiin kutsu seuraavana aamuna kello kymmenen pidettävään henkilöstöinfoon, niin yt:iden alkaminen on varmaa. Jos info järjestetään vasta viikon päästä, silloin kyse on jostakin muusta.
Jos aamulla töihin mennessä yrittää uskotella itselleen, ettei kyse olisikaan välttämättä yt:istä, niin usko rapisee siinä vaiheessa, kun tuntia ennen infon alkua luottamushenkilö ja pomo marssivat hanhenmarssia neuvottelukoppiin. Siinä vaiheessa uskokaan ei enää auta.
Aloitusinfon jälkeen olo on epätodellinen. Ensin pintaan nousee tyrmistys, että taasko tämä ralli alkaa.
Sen jälkeen yritämme työkavereiden kanssa laskea, monesko kerta kullakin on kyseessä. Minä ja pari muuta vanhaa kollegaa olemme listaykkösinä kolmellatoista kerrallamme.
Alkutyrmäyksen jälkeen alkaa spekulointi, mitä on konkreettisesti tulossa. Odottaako minua tai jotain työkaveriani potkut?
Yt-infon jälkeisenä iltana teen mielessäni aina saman ajatuskyhäelmän. Lasken omaisuuteni ja teen suunnitelman, miten pärjään työttömänä.
Kun huomaan, ettei tilanne ole ihan heti toivoton, unohdan realiteetit. Haaveilen rakentavani talon Uuteen-Seelantiin tai hankkivani cockerspanielin. Se helpottaa pahinta paniikkia.
Käytännössä yt-neuvottelut tarkoittavat kuusi viikkoa kestävää spekulointia, huhupuheita ja pienen pieniä tiedonmurusia eli roikkumista kevyessä hirressä. Epätietoisuuden lisäksi ärsyttää se, että tietää, että jotkut muut tietävät, mutta itse ei tiedä.
Edes kohtuullisesti järjissään piinaviikkojen aikana pysyy puhumalla. Yhteinen pelko tiivistää työporukan ja normaali huono huumori vaihtaa värinsä mustaksi. Laajempaa perspektiiviä tilanteeseen saa avautumalla läheisille, halusivatpa he kuunnella tai eivät.
Kun kuusi viikkoa on lopulta ohi, niin takki on aivan tyhjä. Oli ratkaisu mikä tahansa, ensin on toivuttava. Sen jälkeen voi alkaa pelätä seuraavaa yt-kutsua.