Lintulajien elinvoimaisuuden määrittely on monimutkainen juttu, sillä linnustossa on maailmanlaajuisesti äärimmäisen uhanalaisia, erittäin uhanalaisia ja ”lievemmin” uhanalaisia, vaarantuneita ja silmällä pidettäviä lintulajeja.
BirdLife Suomen listalla on 1256 lajia 11200 lintulajista. Järjestön mukaan erityisen huolestuttavaa on se, että peräti 60 prosenttia kaikista lajeista on vähentyvien luokassa.
Perämeren pohjukassa (Lapin kolmio/Meri-Lappi) hävinneiksi lajeiksi katsottiin vuoden 2019 uhanalaisuustarkastelussa peltopyy ja taviokuurna. Monien lajien harvinaisuus vaihtelee maasta toiseen. Erikoista ja yllättävää on Suomen hiirihaukkojen raju väheneminen, kun laji miltei kaikissa muissa Euroopan maissa on elinvoimainen. Pitäisikö syytä etsiä talvehtimisalueilta?
Aikanaan haeskelin turhaan vuosikaudet peltopyytä, joka vielä 40-luvulla ja 50-luvun alussakin oli verraten tavallinen laji etenkin Simossa. Se havaittiin muutaman kerran vielä 60- ja 70-luvuilla. Nyt tätä lajia ei ole Meri-Lapissa nähty 50 vuoteen.
Olin riemusta soikeana, kun 9.9.2024 yhytin Limingan Nenänperän viljapellolta kolme peltopyytä.
Taviokuurna on kaikille luonnonystäville tuttu laji, joka varsinkin runsaina pihlajanmarjasyksyinä mussuttelee marjoja välillä jopa satapäisin parvin välittämättä ohikulkevista ihmisistä. Taviokuurnan pesän löytäminen on ollut onnenkauppaa; viimeksi lajin pesä tuli päivänvaloon 1880 – munapesä löytyi Kemin-Tornion alueen linnut –teoksen mukaan sekä Torniosta että Alatorniolta. Sittemmin muutamia pesintään viittaavia havaintoja tuli 70-luvulta, 90-luvulta ja vuodelta 2008.
Taviokuurnan viime vuosikymmenten aikaisten pesintään viittaavien havaintojen niukkuus on arvioijille antanut varmaankin aiheen päätellä, että laji on harvinaistunut ainakin Meri-Lapissa. Kesy ja korea taviokuurna on levinnyt Euraasian ja Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeen pohjoisosiin. Sen pääalueet Suomessa ulottuvat Metsä-Lapista Kainuuseen saakka.
Meri-Lapin muita uhanalaisia lajeja ovat mustalintu, härkälintu, luhtahuitti, jänkäsirriäinen, jänkäkurppa, mustaviklo, viirupöllö, käenpiika, niittykirvinen, lapintiainen, puukiipijä ja pikkulepinkäinen. Luetelluista käenpiika on vähentynyt romahdusmaisesti niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa.
P. Rauhalan (et.al) mukaan pesivien käenpiikojen määrä kasvoi 70-luvulle asti, mutta sen jälkeen laji harvinaistui pesivänä lajina. Meri-Lapista löytyi menneinä vuosina kohtalaisesti käenpiian pesiä, mutta ei enää viime aikoina. Muuttoaikoina lajin kimitystä vielä satunnaisesti kuulee.
Runsaat sata vuotta sitten kiljuhanhi oli metsähanhen ohella Suomen hanhimuuton valtalaji, mutta voimakas metsästys muutto- ja talvehtimisalueilla romahdutti kannan nopeasti jo 1900-luvun alkuun tultaessa (Kemin-Tornion alueen linnut).
Viime vuosikymmenten aikana laji on havaittu Meri-Lapissa vain runsaat kymmenen kertaa. Määrät ovat olleet rippeitä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien ”valtaviin laumoihin” verrattuna. Lajin hävittäminen maailman äärimmäisen uhanalaisten lintulajien kategoriaan hakee karmeudessaan vertaistaan.
Vesilinnuista härkälintu ei ole turhaan alueellisesti uhanalaisten vesilintujen joukossa. Se pesi Karungissa 1800-luvun lopulle asti ja Kemin Takajärvellä vielä vuoteen 1916 saakka sekä Keminmaan Kallijärvellä 1800-luvun lopulla ja 1910-luvulla.
Toistaiseksi viimeinen pesintään liittyvä havainto on vuodelta 1965, jolloin havaitsin Simon Tiironjärvellä emolinnun kahden poikasensa kanssa. Laji on nähty viime vuosina muuttoaikoina muutamia kertoja Kemin ja Tornion vesistöissä.
Meri-Lapissa tavataan valtakunnallisesti äärimmäisen uhanalaisia lintulajeja. Yksi näistä on punasotka, joka on nähty alueellamme viime vuosina vain muutaman kerran, lähinnä loppukevään ja alkukesän aikoina. Viime vuosikymmeninä lajin kanta on koko maassa supistunut niin paljon, että laji on luokiteltu vaarantuneeksi ja tuoreimman arvion mukaan äärimmäisen uhanalaiseksi.
Peltosirkun laulu kuului vuosikymmeniä sitten Meri-Lapin maaseudun tyypillisimpiin suven ääniin, mutta tuota laulua ei ole enää vuosiin kuultu. Laji katosi kuin maan nielemänä 2000-luvulle tultaessa.
Puukuitujen tuoksuisilta Kemin rannoilta hävisivät myös rantakurvit. Parhaina vuosina kurvipareja oli runsaat 20, mutta viimeiseksi pesintävuodeksi varmistettiin 2012. Rantakurvin katoaminen johtuu liian pieneksi käyneestä paikallispopulaatiosta (populaatio ei täydentynyt tulokkailla), sopivien pesintäpaikkojen vähenemisestä sekä pesiä ryöstävistä ketuista, supikoirista ja kalalokeista
Rantakurvin tarinaa ei onneksi ole kirjoitettu loppuun, sillä viime vuosina lajista on tehty muutamia havaintoja entisiltä pesintäpaikoilta. Ehkäpä sittenkin…
Suomen uhanalaisten lajien määrä on kasvanut vuoden 2000 liki neljästäkymmenestä vuoden 2019 yli kahdeksaankymmeneen. BirdLife Suomen tutkimus- ja suojelujohtaja Teemu Lehtiniemi viestittää, että uhanalaisuusselvityksen tulokset näyttävät, että luontokato kiihtyy.
– Se, että 60 prosenttia maailman kaikista lintulajeista vähenee, on pysäyttävää. Vaikka valtiot ovat sitoutuneet luontokadon pysäyttämiseen useiden kansainvälisten sopimusten velvoittamina, ne eivät ole ryhtyneet riittäviin toimenpiteisiin monimuotoisuuskriisin ratkaisemiseksi, Lehtiniemi jyrähtää.
Lehtiniemi muistuttaa, että yleisin lintukantojen vähenemisen syy on elinympäristöjen menetys. Tämä tarkoittaa esimerkiksi metsien raivaamista maanviljelyn tieltä. Myös hallitsemattomat metsäpalot yleistyvät pelottavalla vauhdilla tuhoten lintujen ja muidenkin eläinten elinalueita. Kadon syitä on lukuisia, mutta niitä voitaisiin hallita ja estää, mikäli tahtoa olisi enemmän.
Suomessa on tehty hyvää työtä suojelun merkeissä. Joitakin lajeja on saatu elinvoimaisiksi, mutta edessä on vielä paljon tekemistä, kun ilmastomuutoksetkin painavat päälle entistä rankemmin. Maailmanlaajuinen ilmastokokous kokoontui äsken, muuttuuko meno?
