Timoteinkorteen kerätyt rivit pikkuruisia ahomansikoita eivät välttämättä kuulu nykypäivän lasten kesäherkkuihin, toisin kuin monien heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa. Kun vielä muutama vuosikymmen sitten myös metsämansikkana tunnettua pientä marjaa tuli vastaan timoteitolkulla siellä täällä, nyt poimintapaikat ovat vähissä.
Ahomansikka nimittäin kaipaa olosuhteita, joita ei ole enää tarjolla entiseen tapaan. Luonnontuotealan toimialajärjestön Arktiset Aromit ry:n toiminnanjohtaja Birgitta Partanen ja Luonnonvarakeskuksen ohjelmajohtaja, professori Anne Tolvanen kertovat, että syynä on kasvuympäristöjen yksipuolistuminen erityisesti maa- ja metsätalouden käytäntöjen muuttumisen seurauksena.
– Ahomansikka kasvaa avoimilla kasvupaikoilla ja tarvitsee paljon valoa, mutta se on pienikokoinen kasvi. Kun muut valossa viihtyvät isommat kasvit kasvavat sen yli, ahomansikka ei pärjää niiden alla, Tolvanen sanoo.
Tienvarret pusikoituneet
Partasen ja Tolvasen mukaan karjatalouden siirtyminen tehotuotantoon ja metsälaiduntamisen väheneminen ovat osaltaan ajaneet ahomansikkaa ahtaalle. Lisäksi Partanen kertoo, että maaseutujen asutuksen harvenemisen vuoksi pikkuteiden varret ovat pusikoituneet, eikä matala kasvi enää pärjää porukassa.
Tolvanen sanoo, että ennen metsälaitumilla laiduntanut karja piti korkeiksi kasvavat kasvit kurissa, jolloin ahomansikan ja mesimarjan kaltaiset pienet kasvit saivat elintilaa. Nyt kun vastaavaa laidunnusta ei juuri ole, luontainen sukkessio eli elinympäristön vähittäinen muuttuminen on johtanut siihen, että heinät, horsmat ja vadelmat ovat päässeet rehottamaan.
Karjaa toki edelleen näkyy ulkona laiduntamassa, mutta eri tavalla kuin ennen. Tolvasen ja Partasen mukaan muutos on se, että karja laiduntaa nurmipelloilla, ei metsäpelloilla tai niityillä tai niiden yhdistelmillä. Nykyään joillakin alueilla tehdään luonnonsuojelullista niittämistä, jolla jäljitellään perinteisen karjatalouden vaikutusta.
Tehotuotannossa monimuotoisuus kärsii
Myös tulen pois jääminen on Tolvasen mukaan vähentänyt ahomansikkaa. Hän sanoo, että metsiä ei ole enää tapana kulottaa, koska se on kallista ja riskialtista.
– Ahomansikan nimessä aho tarkoittaa kaskiahoa. Kun kaskenpolttoa harrastettiin, poltettu alue pysyi jonkin aikaa auki, ja se oli hyvä esimerkiksi ahomansikalle ja mesimarjalle, hän sanoo.
Kun kaskea poltettiin eri aikoihin eri puolilla, pienille ja paljon ravinteita sekä valoa tarvitseville kasveille löytyi aina sopivaa kasvupaikkaa.
Metsätalouden muuttuminen on muutenkin kurittanut ahomansikan kasvumaita. Tolvanen sanoo, että 70-luvulla alkanut tehostaminen niin maa- kuin metsätaloudessa on johtanut siihen, että nykyisin on joko metsää tai peltoa, ei niiden yhdistelmiä.
Kun ympäristö yksipuolistuu, vain vahvimmat pärjäävät. Se tarkoittaa monimuotoisuuden heikkenemistä.
– Jos hirveän intensiivisesti halutaan puuta tai viljaa tai karjaa, monikäyttöisyys luonnossa vähenee. Tehotuotanto johtaa siihen, että kasvillisuus ja eläimistö yksipuolistuvat, Tolvanen huomauttaa.
Kyse onkin Tolvasen mukaan ensisijaisesti tasapainosta: jos keskitytään voimakkaasti yhteen asiaan, muut kärsivät.