Tähtijuttu: Pa­ja­las­sa laa­jen­ne­taan rau­ta­kai­vos­ta, ja asian­tun­ti­jaa huo­les­tut­ta­vat sen ym­pä­ris­tö­vai­ku­tuk­set Lapin ra­ja­jo­kiin

Joulukalenteri: Mitä löytyy Lapin Kansan jou­lu­ka­len­te­ris­ta? Avaa 3. päivän luukku tästä

Kolumni

Toi­mit­ta­jal­ta: Tuo­mio­päi­vän kellon vii­sa­rit ti­kit­tä­vät – Miten ih­mees­sä ne saa kään­net­tyä taak­se­päin?

Mari Molkoselkä on Uusi Rovaniemi -lehden toimittaja.
Mari Molkoselkä on Uusi Rovaniemi -lehden toimittaja.

Putkitelevision särisevällä ruudulla lentokone osuu kaksoistorneihin. En silloin tajunnut, mitä tapahtui, mutta aistin sen olevan jotain pahaa.

WTC-iskut oli ensimmäinen uutinen, joka jäi mieleeni. Uutisen painautuminen muistoihini oli kuin toivotus: Hei ja tervetuloa tähän maailmaan, jossa ihmiset tekevät toisilleen hirmutekoja ja kostavat silmittömällä väkivallalla vuosikausien ajan.

Toinen kauhunhetki vähän modernimman putkitelevision äärellä tapahtui, kun katselimme perheen kanssa Prisma-dokumenttia kasvihuoneilmiöstä. Ruudulla oli tulvia, kuihtuneita metsiä, tulipaloja ja muita katastrofeja. Kysyin äidiltäni: ”Ei kai tämä tapahdu minun elämäni aikana?” Äiti vastasi: "Kyllä se tapahtuu." Sillä sekunnilla tiedostin ilmastokriisin.

En silloin tehnyt mitään, kun muutkaan eivät tehneet. En vieläkään tee tarpeeksi ilmastotekoja, harva tekee. Dokumentissa puhuttiin kahden asteen tuhoista, ja näillä näkymin 1,5 astetta on mittarissa jo seitsemän vuoden päästä. Ihmiskunta riskeeraa itsekkäillä toimillaan koko maapallon.

Hypätään ajassa reippaasti eteenpäin maaliskuuhun 2020. Virus, jonka nimeä on toistettu aivan liian monta kertaa, romutti lopullisesti ajatukset tulevaisuudesta. Mielen valtasi apatia ja arjen läpi rämpiminen. Hyövääkö tässä tehdä viiden vuoden suunnitelmia, kun ei jaksa ajatella huomista? Mikä on edes mahdollista viiden vuoden päästä?

Tuomionpäivän kello muistuttaa siitä, että elämäni mittaiselle toivottomuudelle on syynsä. Miten ihmeessä sen viisarit saa palaamaan ajassa taaksepäin?

Kasvoin suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa totuin seuraamaan humanitaarisia kriisejä uutisista. Minä ja muutkin kaltaiseni olemme nyt järkyttyneitä ja peloissamme. Ukraina on hyvin lähellä, Putinin Venäjä naapurissa.

Tuomiopäivän kello oli tammikuussa 100 sekunnin päässä keskiyöstä eli tuomiopäivästä. Kello on ollut tuossa ajassa viimeiset kolme vuotta, mutta pelkään sen ottaneen pykäliä lähemmäs tuhoa Putinin hyökkäyksen ja ydinaseuhkailujen jälkeen.

Tuomiopäivän kello muistuttaa siitä, että elämäni mittaiselle toivottomuudelle on syynsä. Miten ihmeessä sen viisarit saa palaamaan ajassa taaksepäin?

"Ilmastokriisi, korona ja nyt sota – kaikki, mikä pitäisi korjata, kaatuu kerralla niskaan." Tunteeni kiteytti Lyseonpuiston lukion opiskelija Reetta Väisänen Lapin Kansan haastattelussa (LK 25.2.).

Lasten, nuorten ja nuortenaikuisten menneisyyttä värittävät kriisit ja tulevaisuus on synkkä ja hahmoton. Siksi on vanhempien sukupolvien vastuulla, kuinka paljon raunioita meille jätetään siivottavaksi.

Toivottomuudelle ei saa antaa valtaa, vaan jostain on ammennettava tulevaisuususkoa. Utopialta tuntuvat haaveet rauhasta, tasa-arvosta, selätetystä ilmastokriisistä ja hirmuhallitsijoiden könittämisestä voivat olla mahdottomia, mutta unelmista ei saa koskaan päästää irti.