Kolumni

Toimittajalta: Korona kilkattaa ruokakaupan kassalla

Tiia Haapakangas on Uuden Rovaniemen toimittaja.
Tiia Haapakangas on Uuden Rovaniemen toimittaja.
Kuva: Anssi Jokiranta

Taas pitäisi laittaa ruokaa. Kello on kymmenen aamupäivällä ja työrauha laskeutunut taloon. Puolentoista tunnin päästä porukka kaipaa jo lounasta.

Tai siis lapsethan eivät kysele lounasta, vaan välipalaa, jäätelöä, paahtoleipää tai lupaa mennä karkkikätkölle.

Minun tehtäväni on työni lomasta havahtua siihen ja äidillisesti neuvoa: naposteluntarve kertoo siitä, että on aika syödä.

Olen tänä korona-aikana kantanut ainakin puolet palkastani lähiruokakauppaan. Vakiokäytännöksi on muodostunut, että kun alan lappaa ostoksia kassahihnalle, myyjä kilkauttaa kelloa ja kaupassa kajahtaa kuulutus: "Kassalle tarvitaan apua!"

Poikkeusolojen aluksi luulin, että kaikki hamstraavat, mutta kohta ymmärsin itse kulkevani kaupassa kukkuraisen kärryn kanssa ihan vain siksi, että ostamme itse kaiken, minkä syömme.

Sitten on vielä kuuluisat taloudelliset kerrannaisvaikutukset. Etätöiden ja etäkoulun myötä tiskaamme itse omat astiamme ja imuroimme itse omat leivänmurumme. Vessapaperi on tätä nykyä omakustanne. Hammastahnan kulutus on ennallaan, mutta kahvin ja suodatinpussien suorastaan räjähtänyt.

Kassakuitteja kertyy metrikaupalla, ja niille kai kannattaisi jo keksiä uusiokäyttöä. Voisikohan niistä punoa kassin korona-ajan muistoksi?

Meillä olisi tietysti ollut mahdollisuus hakea kouluruokaa, mutta satojen muiden vanhempien tavoin totesin, että Rovaniemen ruoanjakokäytäntö ei helpota arkeamme. Joutuisimme kuitenkin laittamaan ruoan meille aikuisille.

Tämän lehden ilmestyessä on toistaiseksi viimeinen etäkoulupäivä. Torstaista alkaen lapset saavat taas kouluruoan, ja se helpottaa lounasaikaista arkeamme. Vähemmän ruoanlaittoa ja vähemmän keskeytyksiä työhön. Ja vähemmän tiskiä, joten talouden haarukat eivät enää lopu kesken.

Perheiden arki jatkuu yhä suureksi osaksi kotona. Kohta koittava kesäloma-aika on monelle vanhemmalle joka vuosi taloudellinen ponnistus esimerkiksi ruokahuollon ja lastenhoidon vuoksi. Tänä vuonna tuo kaikki kertaantuu.

Siksi onkin yhä tärkeää auttaa toinen toisiamme: tuo huolesi julki, tee lahjoituksia avustustoimijoille tai seurakunnan diakoniatyöhön ja kysy kuulumisia.

Voisimme toivottaa toinen toisillemme myös rohkeutta kysyä apua. Tänä vuonna nimittäin moni joutuu havahtumaan siihen, että on itse avun tarpeessa. Sitä voi olla hyvin vaikea sisäistää, jos tilanne on uusi.

Moni meistä kokee olevansa pikemminkin luotu auttajaksi kuin autettavaksi. Se on onneksi vain harhaa. Kaikki me tarvitsemme apua. On arvokas taito osata sitä kysyä.