12 vuotta sitten loppiaisena todellisuus muuttui epätodelliseksi. Näin, kun hänen keuhkonsa täyttyivät viimeisen kerran hapesta ja sydämensä hiljaa pysähtyi.
Elvytimme epätoivoisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Sumun keskellä kukaan ei tahtonut uskoa, että se, mitä tapahtui, olisi totta. Ambulanssilla kesti ikuisuudeksi muuttunut tunti tulla kotiimme. Sen jälkeen odotimme vielä poliiseja, joiden täytyi käydä tapahtumapaikalla.
Sitten isäni kannettiin pois.
Vuosi toisensa perään kaamos vaivuttaa minut ikävään, enkä ole ainoa. Vuodenvaihde pyhineen ei ole meistä jokaiselle lämmintä aikaa. Pysähtyminen muistuttaa ajasta, jolloin kaikki oli vielä toisin.
Kuusi koristi pirttiä, jossa joulupukkia jännitettiin yhdessä. Lahjoja, piparkakkuja, suklaata ja lastenohjelmia. Yhteistä riemua. Sitten joulu vaihtui huolettomiksi pihaleikeiksi, uuden vuoden tinaksi ja tähtisädetikuiksi. Saapui loppiainen, ja joulu purettiin pois. Mieli suuntasi arkiaskareita kohti. Kaamoskin oli jo taittunut. Valoa oli päivä päivältä yhä enemmän.
Muistelun haikeus paleltaa. Miten elämä olikaan toisenlaista silloin?
Viime kesänä suunnittelin vaellusta Lemmenjoelle monta viikkoa ennen itse reissua. Tein ruokalistat. Ostin kartan, josta päätin, mitä reittejä kulkisin. Asettelin makuupussin ja vaatteet tasaisesti rinkkaan sekä pakkasin isäni vanhan trangian, kompassin ja puukon omiin taskuihin.
Sitten mieleeni muistui isoäitini kertomus siitä, miten isäni aina pakkasi tavaroita paria viikkoa ennen metsälle tai kalalle lähtöä. Hän pohti tarkkaan, mitä tarvitsi, missä kulkisi ja mitä söisi.
Itkin ja nauroin, kun ymmärsin, mitä olinkaan saanut häneltä perinnöksi.
Isäni olisi täyttänyt viime syksynä 60 vuotta. Hänen syntymäpäivilleen olisi kokoontunut sukulaisia, kyläläisiä ja ystäviä juhlimaan. Siellä olisi syöty hänen pyytämäänsä hirveä, juotu punaviiniä, kuunneltu iskelmää ja kerrottu tarinoita kairasta.
Olisin soittanut pianolla Lumiperhosen ja kertonut ajattelevani häntä aina kun näin joen virtausten läpi, kuinka vedenalainen kasvillisuus liehui paikoillaan. Tai kun näin ajan painaman männyn kasvavan sinnikkäästi tuulisella jängällä. Tai kun näin riemastuneen pilkkijän nostamassa saalista jään päälle.
Isäni hautajaisia vietettiin hyisenä pakkaspäivänä. Lumipeitteiset kuuset kohosivat korkeuksiin. Niiden läpi aurinko paistoi pastellin kirkkaana vaaleanpunaista ja oranssia valoaan. Maa oli niin kaunis.
Sinä päivänä päätin, etten koskaan luovuttaisi. Vaikka ikävä yrittikin musertaa minut, tiesin, että pimeyttä seuraa aina valo.