Lenkin jälkeen voi huoleti rojahtaa töllöttämään televisiota, muttei ikuisia rikossarjoja tänään. Teema suosittelee Saariahon Innocence-oopperaa. Sehän on atonaalista musiikkia, ei sitä kestä Erkkikään.
Saariahohan tuntuu vain kokeilevan millainen ääni eri instrumenteista lähtee. Tosin aihe on harvinainen, eipä ole taiteessa kuvattu kouluampujan perheen reaktioita kovin usein. No, saattaahan tuota vilkaista.
Musiikki nivoutuu niin saumattomasti tarinaan, että sitä tuskin huomaa. Yksikään aaria ei jää mieleen, mutta silti koskettaa. Kaikki laulajat ovat taitavia, selkeän artikulaation myötä kaikki seitsemän tarinassa käytettyä kieltä kannattavat hyvin tarinaa.
Huomiota herättää Vilma Jään virtuaalinen äänen hallinta. Lapsenomaisen äänen käyttö ei tuota vaikeuksia. Äänessä saattaa havaita vaikutteita joiuista, itkuvirsistä ja karjankutsuista, hopeatiuut helisevät kirkkaina ylä-äänissä.
Katsojan mieltä askarruttaa lähes mystinen hahmo, joka tuntuu olevan traagisen tapahtuman liikkeelle paneva voima. Hahmo uhkuu pahuutta, silmät palavat kuin raatelijasudella. Katsoja ei saa selvää, mikä halventava tapahtuma kasvuvaiheessa on kasvattanut julmurin, joka järjestelee luokkatoveriensa ampumista. Siinä selviää, kuinka trauman kokeminen vaikuttaa kaikkiin sen osapuoliin vielä vuosikymmenien takaa.
Sydänjuuria myöten järkyttyneenä katsoja jää miettimään sitä, miksi oireita ei huomata, vaikka kaikissa kouluampumisissa on käynyt ilmi, että tekijä on antanut vinkkejä ympäristölleen – uhkakirjeitä someen, yhteyksiä sosiaaliviranomaisiin ja muutoksia tekijän persoonallisuudessa.
Saariahon ooppera pakottaa katsojan miettimään asioita. Emmekö todellakaan kykene estämään koulukiusaamista, vaikka sen pitkävaikutteiset tulokset persoonallisuuden kehityksessä ovat tiedossamme?