Yhteiskunnan luonteesta kertoo paljon se, kuinka sen jäsenet ajattelevat ja toimivat verotuksen ja hyväntekeväisyyden kautta tapahtuvan varallisuuden, tulojen ja hyödykkeiden uudelleenjakamisen suhteen.
CHANSE-tutkimusohjelman rahoittamassa Redistributive Imaginaries: Digitalization, culture, and prosocial contribution-hankkeessa (Redigim) tutkimme uudelleenjakamista yhteistyössä brittiläisen, espanjalaisen, sveitsiläisen ja Montenegroa tarkastelevan saksalaisen tutkimusryhmän kanssa. Jo hankkeen ensimmäisenä vuotena toteutettu viiden maan julkisten koronakeskustelujen analyysi on auttanut ymmärtämään uudelleenjakamisen kulttuurien erityispiirteitä.
Vaikka Sveitsissä yleisesti ottaen ajatellaan, että valtion tulisi välttää talouselämään sotkeutumista, korostui siellä suomalaisen koronakeskustelun tapaan valtion rooli yritysten tukijana ja työpaikkojen suojelijana.
Sveitsiläisessä keskustelussa pääomien pelättiin valuvan ulkomaille mahdollisten veronkorotusten seurauksena, kun siellä äänestettiin verouudistuksesta, jonka myötä 100 000 Sveitsin frangin (noin 116 000 euroa) ylittävien tulojen veroprosentti nousisi peräti 150 prosenttiin. Aloite kaatui kansanäänestyksessä vain 35 prosentin kannatukseen.
Montenegrossa valtion tuki kohdistui ”sosiaalisesti haavoittuvassa” asemassa oleviin väestöryhmiin, ei yrityksiin. Lisäksi Montenegron valtio perusti tartuntatauteihin liittyvää toimintaa koordinoivalle julkiselle organisaatiolle pankkitilin, johon esimerkiksi viranhaltijoiden toivottiin lahjoittavan osan palkastaan. Toimintatapa näyttäytyy luontevana jälkisosialistisessa valtiossa.
Iso-Britannia mainitaan hyvinvointivaltioluokitteluissa usein markkinalähtöisiä ratkaisuja suosivien valtioiden malliesimerkkinä. Kuitenkin myös siellä esitetään vaatimuksia, että valtion tulisi kantaa enemmän vastuuta kansalaistensa turvaamisessa sosiaalisilta riskeiltä.
Isossa-Britanniassa valtiollinen terveydenhoitojärjestelmä (NHS) on merkittävä uudelleenjakamisen symboli, johon hallitus ei uskaltanut kohdistaa vahvoja yksityistämistoimia missään vaiheessa. Britanniassa elää silti vahvana ajatus, että kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen tulee nojata valtion lisäksi yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoita sisältävään toimijaverkkoon. Sveitsissäkin valtio kohdisti pandemian aikana tukea erityisesti naapurustoavun organisointiin.
Espanjan ja Montenegron koronakeskusteluissa yksityisten yritysten roolin hahmottamistapa poikkesi suomalaisista keskusteluista. Siinä missä Suomessa valtiota kutsuttiin auttamaan koronakriisin kourissa kamppailevia yrityksiä, Espanjassa ja Montenegrossa erityisesti isoja yhtiöitä kutsuttiin vaikeuksissa olevan valtion avuksi.
Koronakriisin aikaan Euroopassa oli yleistä kritisoida valtiota hitaaksi ja tehottomaksi taistelussa koronakriisin vastaisessa taistelussa. Kriisitilanteessa valtion odotettiin auttavan erityisesti yrityksiä, jotka työllistävät ihmisiä ja tuottavat tärkeitä palveluja. Suomessa samoin kuin muuallakin valtion kriisin aikaista toimintaa myös kehuttiin ja puolustettiin.
Koronakeskustelujen perusteella suomalaiselle uudelleenjakamisen kulttuurille ominaisia piirteitä ovat julkisen sektorin keskeisen roolin sekä jakamisen tehokkuuden, lainmukaisuuden ja läpinäkyvyyden painottaminen. Julkisen sektorin roolin painotus näkyi koronakeskusteluissa paitsi valtioon myös EU:iin kohdistuvina talouspoliittisina odotuksina – sekä EU-maiden yhteisiä intressejä ja keskinäistä solidaarisuutta että Suomen omaa etua korostaen.
Vaikka kansalaisten oma-aloitteisuus ei puutu täysin suomalaisesta uudelleenjakamisen kulttuurista, keskittyy suomalainen ymmärrys taloudellisesta uudelleenjakamisesta julkisiin instituutioihin. Suomessa apua tarvitsevat eivät ole niin riippuvaisia hyväntahtoisten lahjoittajien satunnaisesta myötätunnosta kuin monessa muussa Euroopan maassa.
Janne Autto
sosiologian apulaisprofessori, YTT, dosentti, Lapin yliopisto
Keijo Lakkala
tutkijatohtori, Lapin yliopisto