Kolumni: Kuusi mil­joo­naa mur­hat­tua vel­voit­taa si­nut­kin kat­so­maan pa­huut­ta silmiin

Pian kylmenee: Lapissa voi olla pa­rin­kym­me­nen­kin asteen yö­pak­ka­sia

Pääkirjoitus

Suomi juhlii 106. it­se­näi­syys­päi­vään­sä en­sim­mäi­sen kerran puo­lus­tus­liit­to Naton jä­se­ne­nä – sul­je­tun itä­ra­jan takaa on turha odo­tel­la korkean tason on­nit­te­lu­ja

Suomi juhlii 106. itsenäisyyspäiväänsä ensimmäistä kertaa Naton jäsenenä. Uutta on myös se, että Suomen ja Venäjän välinen maaraja on suljettu. Vastaavassa tilanteessa on oltu aiemmin vain sota-aikana.

Nato-jäsenyys tuo Suomelle turvaa, ei turvattomuutta.
Nato-jäsenyys tuo Suomelle turvaa, ei turvattomuutta.
Kuva: Miila Kankaanranta, Mostphotos

Suomen itsenäisyyteen on liittynyt monenlaisia käänteitä, joista merkittävimmät on koettu kansalaissodassa 1918 ja toisessa maailmansodassa 1939–45. Rauhan ajan suurimpiin käänteisiin kuuluvat liittyminen Euroopan unioniin 1995 ja Pohjois-Atlantin puolustusliittoon 2023. Niiden myötä olosuhteiden pakosta puolueettomana vuosikymmenien ajan esiintyneestä Suomesta tuli lopullisesti osa länttä.

Käytännössä kaikki Suomen historian merkittävät käänteet liittyvät tavalla tai toisella Venäjään. Tuorein esimerkki on Nato-jäsenyys, jonka kummisetänä voidaan pitää Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia. Hitaista mielenmuutoksistaan tunnetut suomalaiset kääntyivät Naton vastustajista kannattajiksi yhdessä yössä, kun Putin komensi Venäjän armeijan hyökkäämään Ukrainaan helmikuussa 2022.

Kylmän sodan päätyttyä 1990-luvun alussa Naton puolustussuunnittelu ehti jo menettää merkitystään. Suunta muuttui 2014, jolloin Venäjä valtasi Krimin Ukrainalta. Lopullinen käänne tapahtui 2022, kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksensä. Jo samana vuonna Nato alkoi uudistaa puolustustaan jakamalla joukoilleen tehtävät ja liittolaisille vastuualueet sekä laatimalla suunnitelmat siitä, miten jäsenmaita puolustetaan.

Putin pyrki varmistamaan hyökkäyksellään natottoman etupiirin rajoilleen, mutta lopputulos oli päinvastainen. Vastaavan kokoista epäonnistumista saadaan hakemalla hakea Venäjän historiasta, vaikka sitä voidaankin pitää epäonnistumisten aarreaittana. Suomi liittyi Natoon reilun vuoden kuluttua hyökkäyksestä ja Ruotsin liittyminen on ollut jo jonkin aikaan Turkkia vaille valmis. EU-maiden ja Yhdysvaltojen vahvasti sodassa tukema Ukrainakin liittynee Natoon heti, kun se on mahdollista.

Suomesta löytynee yhä niitäkin, joiden mielestä Nato-askel oli iso virhe. Heistä jäsenyytemme toimii ärsykkeenä Venäjän suuntaan ja vaarantaa naapurusten välillä lähes 80 vuotta jatkuneen rauhan.

Näin uskovat tuntuvat luottavan siihen, että Putinin Venäjä kunnioittaa Natoon kuulumattomien maiden rajoja. Tällaista logiikkaa on vaikea ymmärtää Ukrainan tapahtumien jälkeen. Venäjä on osoittautunut kansainvälisistä sopimuksista piittaamattomaksi, arvaamattomaksi valloittajavaltioksi, joka ei emmi käyttää väkivaltaa saadakseen oikukkaan tahtonsa läpi. Tällaiseen valtioon luottaminen olisi paitsi tyhmää myös vaarallista.

Nato-jäsenyys ei ole laskenut, vaan nostanut Venäjän kynnystä hyökätä Suomeen. Naton 5. artikla – hyökkäys yhteen Nato-maahan on hyökkäys kaikki Nato-maihin – on pelote, joka on todistanut toimivuutensa. Vaikka Naton vastustajat tapaavat kutsua järjestöä sotilasliitoksi, mitä sitäkin Nato toki on, kyse on ennen kaikkea puolustusliitosta. Nato ei käy hyökkäyssotaa, eikä uhkaa Venäjääkään, vaikka Kreml niin mieluusti väittää.

Sotilaallisen yhteistoimintamme laajeneminen ja syveneminen paitsi Naton myös Yhdysvaltojen suuntaan saattaa huolettaa Lapissakin. Huoleen onkin aihetta, muttei Naton, vaan Venäjän takia. Tosin senkin osalta huoli on nyt pienin aikoihin.

P.S.

Sota Ukrainassa on ajautunut pattitilanteeseen, mikä on nostattanut toiveita rauhasta. Siihen lienee vielä matkaa. Asiantuntijat ovat yrittäneet arvailla, mitä sodassa seuraavaksi tapahtuu. Vaihtoehtoja on neljä: 1. sota laajenee, 2. sota muuttuu jäätyneeksi konfliktiksi, 3. Ukraina tekee läpimurron ja Putin kukistuu tai 4. osapuolet päätyvät aselepoon ja aluejakoon. Lännen johtajat ovat vannoneet tähän asti vaihtoehto kolmen puolesta, mutta viime aikoina myös neljä on saanut kannatusta. Näin ajattelevia löytynee Suomestakin – onhan meillä siitä kokemusta vuosilta 1940 ja 1944.