Niinhän siinä kävi, että jäin ilman, vaikka luulin valmistautuneeni hyvin.
Olin ajastanut puhelimeen muistutuksen, ja ladannut valmiiksi lippukaupan sovelluksen. Olin etsinyt oikean osoitteen myös tietokoneen nettiselaimeen. Tiesin työpäiväni joustavan sen verran, että voin hoitaa sen keskellä tämän oman asiani. Vähän ennen h-hetkeä klikkasin itseni jonoon kahdella eri laitteella.
Silti jäin ilman halajamaani lippua brittiyhtye Coldplayn ensi kesän Suomen-konsertteihin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että sorruin amatöörin virheisiin. Toivomani kenttäliput oli tietenkin myyty loppuun jo erillisen kirjautumisen vaatineessa ennakkomyynnissä, jonka missasin.
En ollut myöskään varautunut henkisesti siihen, ettei yksi sataeuronen riitä mihinkään. Sillä olisi saanut vain paikan yläkatsomoon mahdollisen näköesteen taakse.
Näillä samaisilla "näköestepaikoilla" nautin aikanaan toisen nuoruusvuosieni suosikkibändin U2:n Suomen-konsertista täysin siemauksin. Silloin tilanne oli kuitenkin eri, sillä niistä lipuista maksoin alle 30 euroa. Se tuntuu näinä päivinä käsittämättömältä.
Yksilöllisyyttä korostavan ajan paradoksi on, että lopulta me muka-individuaalit haluamme samaa kuin kaikki muut. Mikään muu kuin laumasieluisuus ei voi selittää sitä, että yksikään bändi tai artisti myy Suomen kokoisessa maassa neljä peräkkäistä stadionkonserttia loppuun.
Jokaiseen Helsingin Olympiastadionilla järjestettävään Coldplayn konserttiin myydään runsaat 40 000 lippua. Kaikkiaan siis yli 160 000 suomalaista ryntää katsomaan tätä kiistatta erittäin suosittua, mutta sittenkin monelle meikäläiselle melko tuntematonta yhtyettä – ja on vieläpä valmis maksamaan elämyksestä kohtuullisen kovan hinnan.
En usko hetkeäkään, että Suomessa olisi noin suurta määrää Chris Martinin falsetin intohimoisia faneja. Sen sijaan näen jo nyt silmissäni somevirran, jossa konserttiin päässeet hehkuttavat, että "täällä ollaan!".
Miksi sitten itse jonotin lippukaupassa ja petyin? Pakko myöntää, että osittain kyse oli juuri tästä lauman perässä juoksemisesta. Minä kun kaikki muutkin!
Mutta oli siinä muutakin. Olisin halunnut pitkästä aikaa kokea maailmanluokan massatapahtuman voiman koko komeudessaan. Ennen kaikkea olisin halunnut palata Coldplayn takavuosien hittien myötä opiskeluaikojen tunnelmiin. Järkeni ja kukkaroni valitsivat kuitenkin näin.
Kun täysi stadion ensi kesänä fiilistelee In My Placen tai Fix Youn tahtiin, minä todennäköisesti kipuan rinkka selässä jotakin tunturin laitaa. Pauhaavan musiikin ja kaikissa sateenkaaren väreissä loistavan lavashown sijaan kuulen korvissani tuulen huminan ja katselen ympärilläni loputtomana aukeavaa karua maisemaa. Laumasieluni saattaa kokea hetkellistä kaihoa, mutta se menee ohi.
Sillä näin on hyvä.
Kirjoittaja on toimittaja.