Presidentti Urho Kekkosen kuolemasta on kulunut jo lähes 40 vuotta, mutta edelleen iso osa kansasta tuntuu kaipaavan hänen kaltaista johtajaa. Vahvan presidentin hinku on jopa vahvistunut viime vuosina.
Joukko presidenttiehdokkaita kisailee parhaillaan siitä, kuka johtaa Suomen ulkopolitiikkaa Sauli Niinistön jälkeen. Kansa valitsee väistyvälle presidentille seuraajan ensi talvena ja kriteerit valinnalle ovat kivikovat.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) tuoreen tutkimuksen mukaan lähes kaikki suomalaiset haluavat presidentin, joka on ulkopolitiikan kiistaton johtaja, kansainvälistä politiikkaa syvällisesti ymmärtävä rauhanrakentaja ja voimakas Puolustusvoimien ylipäällikkö, joka luotsaa vahvalla otteella turvallisuuspolitiikkaamme. Toivelistalla on lisäksi kansakuntaa herättelevä arvojohtaja ja kansakunnan keulakuva, joka edistää maamme mainetta ulkomailla.
Kaksi kolmesta toivoo presidentistä myös kriisijohtajaa, joka ottaa poikkeusoloissa valtaa jopa yli muodollisten valtaoikeuksiensa.
Sama viesti kävi ilmi Evan viime kevään arvo- ja asennetutkimuksesta. Siinä 70 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, ettei pääministerin tulisi johtaa Suomen ulkopolitiikkaa presidentin sijasta – vain alle kymmenen prosenttia vastaajista kannatti vallan siirtämistä tältä osin pääministerille. Vielä 2007 kolmasosa kansasta olisi siirtänyt ulkopolitiikan johtovastuun pääministerille ja "vain" 40 prosenttia säilyttänyt sen presidentillä.
Perustuslain mukaan "Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa". Tosin pian väistyvällä presidentillä on ollut tapana pitää lausetta siteeratessaan pieni tauko ennen yhteistoiminta-sanaa. Tällä hän on halunnut korostaa ulkopoliittista johtajuuttaan, josta on myös runsaasti konkreettista näyttöä.
Niinistön rooli Suomen Nato-jäsenyyden edistämisessä on ollut ratkaiseva ja epäilemättä myös kansan mieleen – väistyvä presidentti on nauttinut senkin jälkeen poikkeuksellisen vahvasta suosiosta.
Niinistön kannatus selittää osaltaan sen, että valtaosa suomalaisista on valmis kasvattamaan presidentin valtaoikeuksia.
Niitä on karsittu reilusti Kekkosen ajan jälkeen, perustelluista syistä. Kekkonen toimi Suomen suvereenina johtajana reilun neljännesvuosisadan ajan ja alkoi muistuttaa loppuvaiheessa yhä enemmän kansanvallan yläpuolella operoivaa yksinvaltiasta.
Vahvan johtajan haikailu on inhimillistä etenkin nykyisen kaltaisessa kriisiajassa, mutta näin merkittävässä asiassa on nähtävä yksittäisten ihmisten yli.
Nykyinen poliittinen järjestelmämme on osoittautunut demokratian kannalta toimivaksi, eikä se kaipaa tältä osin isompia päivityksiä. Emme tarvitse uusia kekkosia.
P.S.
EU-jäsenyys synnytti aikoinaan lautaskiistan. Siinä kiisteltiin lähes vuosikymmenen ajan siitä, kuka edustaa unionin kokouksissa Suomea – pääministeri vai presidentti. Aluksi paikalla olivat molemmat, kunnes kiista ratkesi 2009 pääministerin hyväksi. Tämä kirjattiin myöhemmin myös perustuslakiin. Uutta lautaskiistaa viriteltiin, kun Suomi liittyi puolustusliitto Naton jäseneksi. Kiista tyssäsi alkuunsa, kun Sauli Niinistö teki yksiselitteisen selväksi, että Natossa Suomea edustaa presidentti. Aika näyttää, päteekö tämä myös tulevaan presidenttiin.