Kolumni
Rullaan joogamattoni auki ja avaan Zoomin. Noin puolentoista tunnin ajan asettelen kehoani erilaisiin asanoihin aurinkotervehdyksiin ja sotureihin. Tunnen, että pystyn, jaksan ja riitän. Välillä joogaopettajani kysyy, muistammeko me hengittää. Tunti päättyy loppurentoutukseen, pysähtymiseen ja itsen kuunteluun, takaisin kotiin.
Joogaan yksin makuhuoneeni lattialla, mutta kanssani on joukko ihmisiä ympäri Suomea ja joskus maamme rajojen ulkopuoleltakin – minun rihmastoni. Mitä rihmastossa rakennetaan? Tilaa hengittää, pysähtyä ja paluuta yhteyteen luonnon ja inspiroivien ihmisen kanssa. Jotakin, mitä ei voi nähdä eikä sanoja tarvita.
Jo syntyessämme olemme osa ryhmää. Olemme suomalaisia, kuulumme perheeseen ja sukuun. Yhteisöt muokkaavat identiteettiämme, vaikka kulttuurimme onkin muuttunut yhteisöllisyydestä yksilöllisyyteen.
Yhteisöllisyys painottaa yhteisön etua yksilön kustannuksella. Kyllä, yhteisön etu voi mennä yksilön edelle muuallakin kuin joukkueurheilussa.
Yksilökeskeisyys korostaa puolestaan yksilön oikeuksia, mutta harvoin velvollisuuksia. Yksilökeskeisessä kulttuurissa yksilö on vastuussa lähinnä itsestään. Pitää erottautua joukosta ja olla vähän parempi. Aiemmin sulauduttiin joukkoon ja autettiin muita.
Liisa Keltikangas-Järvinen on tarttunut aiheeseen uutuuskirjassaan Itsekkyyden aika: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. Kirjan mukaan rakennamme nuorten pahoinvointia. Lapset eivät saa olla lapsia ja elää huoletonta nuoruutta, vaan maailma on nuorille paineistettu. Ei ihme, että ahdistaa.
Täydellisyyden tavoittelu ja siihen liittyvät vaatimukset altistavat uupumiselle ja ahdistukselle. Samoin tekevät myös rajattomat mahdollisuudet.
Keltikangas-Järvisen kirjassa ihmetellään myös, miksi meillä ei nosteta esiin ihmisiä, jotka ovat toimineet toisten hyväksi. Some ja naistenlehdet täyttyvät voimaantuneista ihmisistä, jotka ovat löytäneet itsensä, eivätkä välitä muista. Otsikot kertovat, miten heillä on oikeus elää omalla tavallaan. Yleisöosastokirjoitukset puolestaan osoittavat, miten helppo onkaan pahoittaa mielensä.
Miten lavennamme elämämme minä, minä – kulttuurista yhteisöllisyyteen, rihmastoksi, joka kannattelee ja luo turvaa? Paradoksaalisesti muutos rakentuu yksittäisten ihmisten toimesta, mutta yhteisössä jokapäiväisten kohtaamisten kautta.
Yhteisöllisyyttä ei voi luoda pakottamalla vaan osoittamalla arvostusta ja rakentamalla luottamusta. Askel kerrallaan, ja olemmehan me samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa.