Ostin itseni alkutalvesta dublinilaiseen vankilaan. Juuri sellaiseen elokuvamaiseen paikkaan, jossa paksujen kiviseinien rappaus putoilee ja valo on kaikkialla kusenkeltaista.
Lukuisat portaikot ja ovien matalat kamanat pakottivat kävelemään nöyränä hämärässä; katse alas painettuna. Sisäpihalle astuessani tunsin ehkä samanlaista helpotusta kuin moni muu ennen minua.
Marraskuinen navakka tuuli toi tuoksuja mereltä, vaikka näkymän esti korkea kivimuuri.