Ostin itseni alkutalvesta dublinilaiseen vankilaan. Juuri sellaiseen elokuvamaiseen paikkaan, jossa paksujen kiviseinien rappaus putoilee ja valo on kaikkialla kusenkeltaista.
Lukuisat portaikot ja ovien matalat kamanat pakottivat kävelemään nöyränä hämärässä; katse alas painettuna. Sisäpihalle astuessani tunsin ehkä samanlaista helpotusta kuin moni muu ennen minua.
Marraskuinen navakka tuuli toi tuoksuja mereltä, vaikka näkymän esti korkea kivimuuri.
Viimeiset teloitukset sorapihalla oli laitettu täytäntöön lähes päivälleen sata vuotta sitten.