Työkaverini täyttää tasavuosia ja hän pyysi merkkipäivänsä kunniaksi minua kirjoittamaan vanhenemisesta. Ymmärrän pyynnön, sillä työkaverini näkövinkkelistä olen vanhuuden asiantuntija, olenhan häntä kahdeksan vuotta vanhempi.
Kuluneen sanonnan mukaan nainen tietää olevansa vanha silloin, kun reissuvarusteissa lääkelaukku on paisunut suuremmaksi kuin meikkilaukku.
Toinen varma merkki on, kun tuttavien kanssa kuulumisia vaihdettaessa ensin käydään läpi molempien sairaudet ja kolotukset. Vasta sen jälkeen paneudutaan toissijaisiin uutisiin, kuten lasten ja lastenlasten tekemisiin.
En oikein ole sisäistänyt vanhenemisen ihannointia. Ainakin omalla kohdallani ikääntymiseen liittyy vain vähän riemun aiheita, jos ei lasketa sitä, että syitä valittamiseen löytyy aiempaa enemmän.
Ärsyttävintä on fyysinen muutos. Pää muuttuu harmaaksi ja keho jäykistyy rautakangeksi.
Harmauteen saa apua purkista, mutta huonoksi vitsiksi homma menee siinä vaiheessa, kun yrität edelleen pitää huolta kropastasi. Se ei enää kiitä, vaan valittaa entistä kovempaa.
Jokaista liikuntasuoritusta muistuttavan tuokion aikana ja erityisesti sen jälkeen lihakset sekä nivelrikot polvissa, päkiöissä, olkapäissä ja kaikissa muissa nivelissä huutavat tuskaansa.
Tunnin mittainen reipas urheilu vaatii kahden vuorokauden totaalilevon ja täydelliseen palautumiseen voi vierähtää viikko.
Liikkumattomaksi ei kuitenkaan uskalla heittäytyä, koska sen seurauksista ikääntyville varoitellaan ankarasti. Toisekseen on jotenkin masokistisen ihanaa mennä eteenpäin, vaikka joka toisella askeleella jostakin vihlaisee.
Mitä enemmän ikää tulee, sitä suurempaa itsetyytyväisyyttä tuntee jokaisen urheilusuorituksen jälkeen.
Kroppa rapistuu, mutta viisaus kasvaa. Voin paljastaa työkaverilleni, että se on suuri vale.
Olen nyt yhtä tyhmä tai fiksu kuin kahdeksan vuotta sitten. Päässäni ei syty päivittäin, tai rehellisemmin koskaan, oivalluksia olemassaolon syvimmistä tarkoituksista.
Siellä pyörivät samanlaiset mietteet sekä arjen ilot ja murheet kuin nuorempanakin.
Saattaa vaikuttaa siltä, että vanhemmiten asioihin suhtautuu aiempaa maltillisemmin. Se on vain pintaa. Yli viisikymppinenkin ärsyyntyy, vihastuu ja tykästyy.
Se ei vain välttämättä näy päällepäin, sillä tässä iässä ei jaksa enää riehua.
Vanhenemisen avainasia on nimenomaan jaksaminen. Se on iän myötä ehtyvä luonnonvara.
Liki kuusikymppisenä ei kerta kaikkiaan jaksa enää raataa, juhlia, siivota ja hiihtää samalla ponnella kuin parikymmentä vuotta sitten.
Sitä ei vaan kannata myöntää muille, saati itselle.
Kirjoittaja on tuottaja.