Yhteiskunnan ja hyvinvointialueiden ongelmista keskusteltaessa on noussut esille syntyvyyden lasku ja vanhusväestön hoidon kalleus, joka uhkaa romuttaa säästötavoitteet ja tulevien eläkeläisten eläkkeet. Erityisesti nuoret ovat aktivoituneet asiassa.
On esitetty yli 80-vuotiaiden äänioikeuden rajoittamista. Asia ei ole uusi, sillä jo 1990-luvulla eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pirkko K. Koskinen ehdotti, että eläkeläisiltä pitäisi poistaa äänioikeus. Peruste oli, että se kuuluu vain yhteiskunnan aktiivisille jäsenille eli niille, jotka maksavat viulut.
Hoivapalveluja muokkaavat sijoittajat ovat uutisten mukaan päättäneet, että suomalaisvanhusten on asuttava suurissa kaupungeissa tai muutettava sinne viime vuosikseen, kun valtion rahat eivät muuten riitä. Tulee vaikutelma, että ollaan muodostamassa vanhusten kansoittamia ghettoja ja eristämässä heidät normaalista yhteiskuntaelämästä.
Ajatus ei ole uusi, sillä pakkosijoittamista on harrastettu aikojen saatossa eri puolilla maailmaa nykypäiviin saakka. Tässä tapauksessa voi tietysti kysyä, mahtaako sijoittajilla olla myös oma lehmä ojassa?
Kolmannesta säästämiskeinosta on toistaiseksi puhuttu varovaisin äänenpainoin. On keskusteltu siitä, onko mahdollista harkita kenelle, missä tapauksissa ja minkä tasoista hoitoa annetaan vai jätetäänkö se ehkä kokonaan antamatta. Näin lääkäreistä tehtäisiin eräänlaisia portinvartijoita. Tuntuu siltä, että ajatus on kuolleena syntynyt, sillä se pitää sisällään monia eettisiä ja oikeudellisia ongelmia.
Vanhusten hoidossa on kyse myös tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja siitä, kuinka se alueellisesti ja valtakunnallisesti toteutuu. Ääripäät ovat kaukana toisistaan. On hyvin toimeentulevia ja niitä, jotka eri syistä ovat yhteiskunnan marginaalissa. Onko pelkästään tämä osa vanhuksista turha joukko ja pelkkä kuluerä, josta on selvittävä mahdollisimman vähällä vaivalla?
Vanhusväestö on myös voimavara. Miesten ja naisten keski-iän nousu on pitkälle Suomen menestyksellisen terveydenhoitojärjestelmän ja hyvinvoinnin rakentajien ansiota. Ikäihmisissä on runsaasti tiedollista ja taidollista osaamista sekä elämänkokemusta.
He eivät ole vapaamatkustajia, vaan maksavat veronsa, joka on suhteessa tuloihin korkeampi kuin työssä olevilla. He käyttävät rahansa kaupan ja muihin palveluihin, tekevät palkatta vapaaehtoistyötä ja toimivat omaishoitajina. Nämä puolet asiasta usein unohdetaan.
Nykytilanteeseen tyytymättömillä ja tyytyväisillä on viimeistään kahden vuoden kuluttua mahdollisuus vaikuttaa asioihin, jos niin haluavat. Ken elää, se näkee.