Maahanmuuttajiin kohdistuneet puukotukset ovat järkyttäneet niin Suomessa asuvia ulkomaalaistaustaisia kuin kantasuomalaisiakin. Oulun tapahtumat on tuomittu myös poliittisesti – oikealta vasemmalle. Samalla rasismikeskustelu on herännyt jälleen henkiin.
Keskustelu onkin tarpeen, sillä tutkimusten mukaan rasismi elää ja voi yhä hyvin Suomessa. Tuorein todiste tästä on 2023 julkaistu EU:n perusoikeusviraston "Tummaihoisena EU:ssa"-raportti, missä kysyttiin afrikkalaistaustaisten eurooppalaisten kokemuksia syrjinnästä. Yli puolet Suomessa haastatelluista kertoi kokeneensa rasistista syrjintää ja lähes puolet häirintää viimeisen vuoden aikana. Tällä irtosi vertailun ykkössija Euroopassa.
Suomi oli Euroopan rasistisin maa myös edellisessä, vuoden 2016 EU-tutkimuksessa. Noilta ajoilta häirinnän määrä on hieman laskenut, mutta syrjintää on entistä enemmän. Minkäänlaista edistymistä ennakkoluuloisessa erilaisuuden sietokyvyssämme ei ole havaittavissa.
Voisi kuvitella, että tieto yhteiskuntaamme pesiytyneestä rasismista olisi käynnistänyt kansallisen itsetutkiskelun, mutta näin ei ole tapahtunut. Rasismi on meissä niin syvällä, että sen tunnistaminenkin tekee tiukkaa. Moni kiistää ilmiön tai vähintäänkin vähättelee sitä. Niitäkin löytyy, joista rasismi on vain tervettä epäluuloa.
Orpon hallitus julkaisi loppukesästä 2023 rasismitiedonannon – pakon edessä. Sitä edelsi läpi kesän jatkunut keskustelu perussuomalaisten kärkipoliitikkojen vanhoista, rasistisista kirjoituksista ja puheista. Kohu oli kaataa hallituksen. Tiedonanto on hillinnyt hieman ps-poliitikkojen rasistista kaksoisviestintää, mutta pinnan alla kuohuu ja välillä on läikkynyt yli.
On syytä painottaa sitä, etteivät Oulun puukotukset liity mitenkään perussuomalaisiin tai mihinkään muuhunkaan puolueeseen. Puukotuksia on selitetty äärioikeistolaisella aatteella, mutta taustalla lienee muutakin, kuten patoutunutta vihaa, itseinhoa ja syrjäytymistä.
Vaikka poliitikot eivät ole syyllisiä väkivallantekoihin, heillä on peiliin katsomisen paikka. Poliittinen kielenkäyttö on muuttunut 2000-luvulla huolestuttavaan suuntaan. Rasistisesta vihapuheesta, enemmän tai vähemmän suorasta, on tullut maan tapa. Siihen on totuttu, eikä se herätä enää julkisia vastalauseita kuten ennen, vaikka vihapuheen vaarat tiedetään – puheista on lyhyt matka tekoihin.
Vihavesillä kalastelevia poliitikkoja voidaan pitää osasyyllisinä rasistisen, epäkunnioittavan puhetavan normalisoitumiseen. Poliittisen eliitin vihapuhe kopioituu helposti tavallisen kansan puheisiin. Rasistisen puhetavan tiedetään kasvattavan epätasa-arvon tunnetta, josta ääriliikkeet elävät.
Kenelläkään Suomessa, hallituksellakaan, ei ole halussa täsmäasetta, jolla rasismi voitaisiin nopeasti karkottaa syvälle juurtuneista asenteistamme. Niiden kääntäminen uuteen asentoon vie kauan.
Huolestuttavaa on, ettei prosessi tunnu etenevän lainkaan. Rasismi ei vähene, vaan etenee yhä vaarallisempaan suuntaan.
Oulun tapahtumien soisi herättävän itse kunkin meistä näkemään yhteiskunnallisen rasismin seuraukset. Se ruokkii ilmapiiriä, joka lietsoo ääriaineksia väkivaltaan. Kyse on vakavasta ongelmasta, jota ei voi hyväksyä. Rasismia ei pidä sietää missään muodossa, kaikkein vähiten valtaa pitäviltä.
Rasismilla tarkoitetaan ihmisten syrjintää tai luokittelua eriarvoiseksi eli tyhmemmäksi, heikommaksi ja muutenkin huonommaksi esimerkiksi ihon värin tai etnisen taustan perusteella. Kaikki tämä kuulostaa 1930- ja 1940-luvun ummehtuneelta, kansallissosialistiselta rotuhölynpölyltä, jota maailman historian verisimpiin diktaattoreihin kuuluva Adolf Hitler hyödynsi natsi-Saksan rakentamisessa. Tältä pohjalta tuntuukin uskomattomalta, että rasismi on yleistä vielä 2020-luvun modernissa tietoyhteiskunta-Suomessa.