Poliitikot ihmettelevät, miksi ihmiset eivät tartu avoimiin työpaikkoihin. Selitykseksi tarjotaan haluttomuutta ja laiskuutta, mutta todellinen syy on rakenteissa, jotka tekevät työn vastaanottamisesta usein mahdotonta.
Jos sinulla on ulosottovelkaa, on melkein mahdotonta mennä töihin, koska ulosottomies vie valtaosa työtuloista. Työttömänä ihminen voi saada asumistukea ja muita etuuksia, jotka turvaavat jonkun laisen toimeentulon. Onko ihme, että moni laskee kylmästi työstä jäävän vähemmän käteen kuin tuista?
Toinen este on luottotietojen menetys. Maksuhäiriömerkintä voi sulkea ovet monilta aloilta vuosiksi. Hakija voi olla osaava ja motivoitunut, mutta leima riittää työnantajalle perusteeksi hylätä hakemus.
Luottotietojen menetys on erittäin suuri ongelma, jota ehkä kaikki ei edes tiedosta. Miten voit mennä töihin, jos et saa vuokra- asuntoa, vakuutuksia tai liittymiä edes puhelimeen?
Kolmas ongelma on tukien ja työn yhteensovittaminen. Lyhyt työsuhde voi aiheuttaa viikkojen viiveitä asumistuen tai työttömyyspäivärahan maksussa. Moni ei uskalla ottaa tätä riskiä – ja täysin ymmärrettävästi. Sosiaaliturvan ja työn on toimittava saumattomasti, jotta jokainen voi ottaa vastaan työn ilman pelkoa toimeentulon romahtamisesta.
On tekopyhää ihmetellä, miksi työtä ei kannata ottaa vastaan. Ongelma ei ole motivaation puutteessa, vaan järjestelmässä, joka estää työnteon.
Suomessa on runsas joukko työvoimaneuvojia, joiden päätyö näyttää olevan, että työtön laittaa neljä hakemusta kuukaudessa. Edellä kuvatuissa tilanteissa työttömän ei kannata laittaa hakemusta ainakaan paikkaan, josta olisi edes mahdollista saada työtä.
Moni kokee ”simputukseksi ”jatkuvien hakemusten lähettämisen. Lieneekö niillä muuta työllistävää vaikutusta kuin tuhansien työvoimaviranomaisten työllistyminen?