Taju Kankaalla. Jukka Alapotti, Henri Hagman, Auli Järvelä, Päivi Kallio, Nagashila,Tarmo Paunu ja Jukka-Pekka Uusikylä Kemin taidemuseossa 28.5. saakka. Marina Takalon katu 3 Kemissä. Avoinna: ma-pe 10-17, la 10-15, su suljettu.
Kalervo Palsan sarjakuvastripissä taiteilija ampuu itsensä. Aivot maalauskankaalla päätyvät muistonäyttelyyn.
Sen enempää Palsaa kuin näin rankkaa aineistoakaan ei Kemin taidemuseossa tule vastaan.
Sen sijaan sisällöstä on tyystin mahdoton sanoa, onko mitään tehty tosissaan. Tulee mieleen, että nyt pakkaa sekoitetaan oikein kunnolla.
Näyttelyyn on liitetty edesmenneen Carolus Enckellin laatima saatekirjoitus. Vuonna 2007 tehty teksti tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.
Onko taiteilija tänään taideinstituutioiden orja? Ja ohjaako taiteilijaa enää vain oman naaman tunkeminen julkisuuteen apurahojen toivossa?
Taideinstituutiot tukevat ja rahoittavat taidetta. Taiteilijat kritisoivat järjestelmää, mutta ovat tosipaikan tullen kalpeana hiljaa. Taiteen edistämiskeskuksen täti saattaa suuttua.
Pako pahasta on paluu lapsuuteen. Kun taiteilijat löytävät itsestään jälleen lapsen, heistä tulee syyntakeettomia.
Pyrkimys kohti lapsenmielistä ilmaisuvoimaa vapauttaa taiteilijan myös monista ikävistä velvollisuuksista. Nimittäin siitä, että teosten pitäisi näyttää joltain - ja niillä pitäisi olla sanottavaa.
Seitsemän taiteilijan ryhmä Kemin taidemuseossa korostaa taiteilijaryhmän voimaa. Teokset ovat signeeraamattomia. Vain Tare on vetäissyt maalauksen alalaitaan TARE.
Näyttelyssä teoksiin on levitetty väriä kuin täytettä pitsaan. Ripustus on nykäisty katosta lattiaan päiväkodin tapaan. Taiteen vapautta ei siis ole rajoitettu.
Enckellin mukaan menestyneiden taiteilijoiden näyttelytoiminnasta on tullut pakonomaista toimintaa. Mutta unohtuuko kohderyhmä - eli yleisö - välistä kokonaan?
Henri Hagmanin kokoamassa näyttelyssä ei ole mitään linjaa. Monet työt ovat abstrakteja teoksia, joihin kuin yllättäen ilmestyy ihmishahmoja.
Auli Järvelän maalauksessa Huvila naisen figuuri haahuilee haamuna värimassassa. Tarmo Paunun maalauksessa on meneillään sukupuolten välinen kamppailu.
Taideteoksen pitäisi avata katsojan alitajunta. Maalauksen pitää vietellä katsoja ja johdatella ajatuksia. Muuten tiedostaminen lähtee liikkeelle yhtä lailla tuijottaessa vaatekasaa.
Päivi Kallion maalauksessa Suru sade ja valumat huuhtovat teosta. Maalauksen melankolia tarttuu.
Värienkäyttö tekee esilläolevista teoksista raskaita. Kuin ironisena huomautuksena, kasvokuvia on laitettu näyttelyyn erityisen paljon.
Kaiken tämän sekaan pitää ehdottomasti asetella Nagashilan viileän tasapainoinen ja geometrinen teossarja. Se ei kuulu näyttelykokonaisuuteen mitenkään.
Näyttely on kuin läpileikkaus nykyiseen taiteen kentän tilaan. Ympäri seiniä kiertävästä sillisalaatista löytyy hyviä maalauksia. Mutta ne pitää etsiä ja havaita.
Oleelliseksi muodostuu se, kohtaako taitelijan terapeuttinen kokemus myös katsojan?
Juttua muokattu 8.5. kello 12.45. Korjattu nimivirhe tekstistä.